Isänpäivä

Huomenna on isänpäivä. Siihen liittyy paljon ajatuksia, tunteita ja jotain sisään patoutunutta.

Minulla oli kerran isä. Kuvissa olen nähnyt hänet. Hänellä oli ruskea tukka, mutta muuta en juuri muista. En muista miltä hän tuoksuu. Kenties tupakalta, koska olen nähnyt kuvissa tuhkakupin. En muista miltä hän kuulosti tai tuntui. Oliko hänellä sänki joka kutitti kun hän halasi, vai halasiko hän ollenkaan? Meidän yhteinen aika päättyi niin kovin pian.

Kaikista vaikeimpina aikoina minä olin vihainen isälle, joka minut itsekkäästi tänne jätti, ja hylkäsi. Välillä sisällä kuohui viha, ja välillä hajosin surusta. Aikaa on kulunut 25 vuotta ja silti sisälläni kuohuu toisinaan. Niin tänäänkin.

Muistan hämärästi sen päivän kun kotimme lankapuhelin soi. Keskeytin leikin ja menin vastaamaan. Puhelimen päässä naisihminen kysyi saisiko hän äidin puhelimeen. Menin takaisin leikkimään. Leikin silloin little people hahmoilla. Heillä oli vihreä liukumäki.. Äiti tuli jonkin ajan kuluttua olohuoneeseen. Normaalista poikkeavaa tilanteessa oli että äiti pyysi minut syliin istumaan. Sitten hän kertoi että isi on kuollut eikä tule enää koskaan takaisin.

Sitten minä en enää muista muuta. En muista itkinkö. En muista leikinkö vielä.

Hautajaisiin minulle luvattiin sydämenmuotoinen seppele. Kun kävimme sen hakemassa, minusta se ei näyttänyt sydämeltä. Olin vihainen. Muuta en muista.

Sillä ei ole väliä itkinkö silloin. Olen itkenyt monesti sen jälkeen. Aina tärkeinä päivänä olen toivonut että isä voisi nähdä minut. Huonoina hetkinä olen toivonut että isä halaisi pahan olon pois. Mitä olisinkaan voinut sinulta oppia? Mitä olisimmekaan tehneet yhdessä? Olisinko kokonaisempi jos olisit kulkenut rinnallani? Osaisinko nauttia isänpäivästä jos olisin saanut viettää kanssasi sellaista?

Joku päätti toisin. Hyvää isänpäivää sinne pilvenreunalle ♡

Honeymoonvaihe jatkuu

Kävin tosiaan joku aika sitten tutustumassa meitä lähimpänä olevaan kuntosaliin. Muutamat aiemmat kuntosaliyritelmät ei ole alun jälkeen toimineet minun kohdalla. Ruokavaliossa ei ole tapahtunut muutoksia joten olo on ollut väsynyt eikä tule lähdettyä. Nyt puhti on erilainen kun ruokavaliokin on muuttunut. Mieli on virkeä ja virtaa riittää.

Kuntosalilla minut otti vastaan aivan ihana asiakasneuvoja. Hän esitteli salin, saunat, ryhmäliikuntatilat kuten asiaan kuuluu. Hän kertoi vähän itsestäänkin. Tapaaminen oli rento ja mukava. Kun päädyttiin juttelemaan sopimuksesta, uskaltauduin sanomaan että mua pelottaa sitoutua pariksi vuodeksi tähän hommaan. Kerroin aiemmasta masennusjaksosta ja siitä että pelkään sen vielä palautuvan. Pelkään, että maksan tyhjästä.

Tää tyyppi, kenet eka kerran tapasin, kuunteli sujuvasti ja ymmärsi, ja tsemppasi. Näin hänen ilmeestään, että hän yllättyi kertomastani. Silti hän suhtautui asiaan hienosti. Monet ystävätkään eivät osaa ottaa asiaa tuolla tavoin.

Käytiin sopimus läpi ja poistuin onnellisena kuntosalijäsenyyden omistajana kotiin. Olin ylpeä itsestäni kun uskalsin olla rehellinen, ja siitä että lähdin tähän kaikkeen mukaan. Kukaanhan ei voi luvata etten vielä kamppailisi masennuksen kanssa tai että tää honeymoonvaihe kestää. Olen hyvilläni tässä hetkessä.

Kukapa olisi uskonut esim vuosi sittenettä näin käy. En ainakaan minä.

Nyt on hyvä. Monellakin tapaa!

Oodi nettivalmennukselle

Minä päätin jokunen kuukausi sitten lähteä mukaan nettivalmennukseen. Ajatuksena oli saada lisää liikuntaa ja tasata ruokarytmiä. Haaveena oli että keskivartalo kiinteytyy siinä sivussa. Pohdin mikä ois oma juttu ja mistä sen löytäisin. Päädyin valitsemaan Fitfarmin Fitmama valmennuksen, koska huokea hinta ja kotitreenit sopi parhaiten meidän arkeen.

Vähän minua ärsytti kun piti odottaa sen alkamista. Malttamattomana, kaikki heti mulle, tyyppinä parin kuukauden odotus tuntui ikuisuudelta. Nyt jälkikäteen luulen, että niin oli parasta. Ehdin psyykata itseäni tulevaan koitokseen. Yritin jopa ihan tosissani syödä maitorahkaa, mutta ei. Ei uppoa edes valmennuksen aikana.

Valmennuksen aloitus ei tietenkään ollut ”ihan helppo homma”. Onhan se iso elämänmuutos kun mittailet ruokien painoja, ja kuljet joka paikkaan sen lapun kanssa että muistat kaupassa millaista jauhelihaa, ja kuinka paljon. Aikaisemmin treenittömään arkeen piti löytää kolonen treenille. Eka viikko kulki hitaasti. Treenien suoritus oli pitkälti mielialasta kiinni.

Nyt on kulunut kolme viikkoa. Ekan viikon epävarmuus ja moodista kiinni olevat treenit on jäänyt taakse. Ruoka-aineet ja määrät tulee takaraivosta. Ollaan siirrytty honeymoon vaiheeseen. Senttejä on lähtenyt reisistä ja vatsalta. Treenit onnistuu koko ajan paremmin. Ulkoista muutosta on kehossa tapahtunut mutta kyllä tuo sisäinen klikki on isompi asia.

Olen energinen ja haluan treenata. Haluan löytää sille aikaa ja pidän suunnitelmista kiinni. Haluan syödä suunnitelman mukaan vaikka se välillä tarkoittaakin kahden ruuan tekemistä, nirso kun olen. Olen taas hyväntuulinen ja aikaansaava. Olen jopa parempi äiti lapsille kun en ole jatkuvasti äreä. En olisi koskaan uskonut että nettivalmennus on tie parempaan arkeen.

Toki itse työ on itselläni. Mutta on helppoa noudattaa ruokavaliota kun joku on ottanut selvää asioista minun puolesta. On ihana treenata kun voin tehdä kuten videolla neuvotaan. Olenkin varmaan alkuun aivan hukassa kun treenikaverini videolta ei olekaan enää käytössä. Apua.

Olen tosi onnellinen että lähdin tähän mukaan. Se huokea summa oli ehdottomasti joka sentin arvoinen sijoitus. Kävin myös tutustumassa lähimmällä kuntosalilla ja kokemus oli 6/5! Siitä seuraavassa postauksessa. 😊

Hyvä flow

Jokunen viikko on mennyt hyvällä flowlla eteenpäin. Olen jaksanut aamulla herätä ja viipottanut eteenpäin kokonaisen päivän. Olen aamulla kammennut bussiin. Nähnyt jännittyneiden koululaisten tiukat ilmeet kun he pohtivat millä pysäkillä vanhemmat oli käskenyt jäädä pois. Nähnyt kun teinitytöt kikatelevat poikajuttuja, ottavat selfieitä ja ovat niin 100% elossa. On ollut voimaannuttavaa nähdä mitä ympärillä tapahtuu, mutta samalla on ollut vaikeampi nähdä lähelle.

Minua lukuunottamatta koko muu perhe on sairastanut viikon. Olen ollut niin omissa maailmoissani ja nauttinut bussimatkoista, että olen ollut helpottunut kun minun ei ole tarvinnut huolehtia kipeistä ja kiukkuisista lapsista. Perjantaina töiden jälkeen lähdimme viemään Kuuttia lääkäriin ja siinä odotushuoneessa istuessani mietin etten muista enää kuinka paljon Kuutti painaa. Sitten aloin miettiä. Koska tämä tauti oikein alkoikaan? Oliko se viime viikolla? Toissa viikolla? Koska hän olikaan viimeksi päiväkodissa?

Kolme viikkoa olen ollut ”ei kotiäitinä” ja tuntuu etten muista enää mitä täällä kotona oikein tapahtuu. Eilen laitoin Kuutin pitkästä aikaa yöunille ja ihmettelin että kuinka se niin helposti nukahti. Muistin sitten miehen puhuneen jotain asiasta. Kenties hän oli opettanut uudet rutiinit? No mitä ikinä hän on tehnytkin, se toimi.

Aika kamalan ihanaa huomata ettei mua tarvita ihan kaikkeen. Silti tämä, että olet 50% läsnä kotona ja 50% läsnä työharjoittelussa, saa tuntemaan riittämättömyyttä. Joku paikka on koko ajan rempallaan.

Mä olen ajatellut kotiäitiyttäkin joskus, mutta me tulemme olemaan aina keskituloisia niin se on asia mihin meillä ei ole pidemmän päälle varaa. Ja on myönnettävä, että kyllä tämä harjoittelu on pistänyt miettimään tulevaa eläkettäkin. Pakko on turvata oma selusta työtä tekemällä, jotta lasten ei tarvitse huolehtia minusta kun olen vanha. Tottakai tahdon lapsien käyvän luonani, mutta haluan heidän elävän omaa elämää täysillä.

Tämän alun kankeuden jälkeen kaikki varmasti loksahtaa paikoilleen kunhan kaikki meistä tottuu uuteen rytmiin. Arki on hyvää vaikka kovin erilaista.

Häähumussa

Olemme mieheni kanssa olleet pian 5-vuotta naimisissa. Naimisiinmeno ei itselleni ollut mikään suuri asia, mutta koska Nuppu oli jo matkalla maailmaan kun naimisiin menosta alkoi tulla ajankohtaista, se tuntui oikealta ratkaisulta. Tarjoamme lapselle sen oppikirjan mukaisen perheen.

Hääpäivä oli tietenkin stressava. Kampaus epäonnistui, meikkikään ei ollut mitä oli suunniteltu, mekkoa parsittiin vielä edellisenä yönä, hääauto oli pettymys ja melkein myöhästyimme kirkosta. Vihkimisen jälkeen kuskimme lähti ajamaan kirkon pihasta hautausmaata kohti eikä tielle, kuten piti. Vahvaluontoinen anoppi vasten tahtoani järjesti kättelyn eikä laskenut vieraita sisään juhlatilaan kuvausten ajaksi. Häävieraista iso osa oli sellaisia ketä en ole tavannut ennen enkä häiden jälkeen. Oli outoa olla omissa häissä niin etten tiedä ketä siellä oli. Taivuin sulhasen ja anopin tahtoon tässä asiassa. Tässä vain muutama esimerkki miksi hääpäivä ei tuntunut maailman ihanimmalta päivältä.

Paikka sen sijaan oli mitä kaunein ja ruoka erinomaisen hyvää. Myös loppuilta dj:n säestämänä oli erinomainen, jokseen kostea. Mielestäni tänä kuuluu asiaan kun sulhanen oli 20 ja morsian 24. Meidän ystävät tekivät juhlat kun vaan virallisuuksista päästiin.

Miksi tämä päivä on pyörinyt mielessä? Meillä on hääpäivä muutaman viikon kuluttua. Sen lisäksi lauantaina olin ystävän mukana hääpukuja sovittelemassa ja sunnuntaina kävin meidän hääpaikalla vierailulla muissa asioissa. Kun katselin ystävän sovittelevan hääpukuja ja löytävän ”sen puvun”, oli vaikea olla tunteilematta. Se hymy morsiamen kasvoilla. Se onnellisuus. Sitten muistin että se jäi kokematta. En vain tuntenut mitään. Nyt, nähdessäni ystävän onnen, minäkin itkin. Itkin kun sain olla osa sitä hetkeä. Sain edes nähdä miltä onnellisuus näyttää.

Hääpaikka on edelleen kaunis, mutta muuttunut kovin. Pieni järvikylä on muuttunut isoksi hyvinvointikeskukseksi. Enää en ehkä näkisi meneväni siellä naimisiin koska sen intiimiys viehätti valitessa hääpaikkaa. Eipä sillä, eihän minun tarvitsekaan! Voin nauttia siellä kylpylästä ja suppailusta. Etenkin jälkimmäinen vei minut kyllä mukanaan!

Häät. Tuo monen elämän onnellisin päivä. Onkohan se todella näin? Kuinka moni uskaltaa myöntää ettei se suhteessa sulhaseen muuttanut mitään? Vai koenko minä tämänkin asian jotenkin väärin? Ystäväni kyseli vinkkejä ja neuvoja hääpäivän suhteen, ja ehkä neuvoista tärkein oli että ”älä taivu kenenkään tahtoon ulkopuolisen tahtoon sillä ne on sinun ja sulhasen häät”.

Häissä on taikaa ja odotuksia. Suuren juhlan tuntua. Se tuntuu lopulliselta, hyvällä tavalla. Todellisuudessa avioliitto ei muuta mitään eikä se takaa lopullisuutta. Arki koittaa parisuhteeseen olitte naimisissa tai ette. Juhlat loppuvat. Skumppa ĺoppuu. Pahimmassa tapauksessa hellät sanatkin loppuvat. Juridisesti avioliitto on toki aina siellä, kunnes toisin määrätään. Joskus mietin että tuoko avioliitto jopa liikaa turvaa toisille joten on helpompi kokea rajoja? On helppo ajatella että toinen on kuitenkin tuossa. En tiedä. Tässä me ollaan. Häiden katastrofaalisuus on hyvin kuvastanut meidän avioliittoa sillä ylä- ja alamäkiä on riittänyt.

Unelmakartta puoleksi vuodeksi eteenpäin

Olen huomannut että minun tilanteessani auttaa kun kalenterissa on jotain mitä odottaa. Hyvänä ja energisenä päivänä pyrin hoitamaan järjestelyjä, koska huonona päivänä en saa niitä tehtyä. Siksi joku asia voi suunnitteluista huolimatta jäädä tekemättä. Energiat tulevat ja menevät oman mielensä mukaan, joten niitä on hyödynnettävä.

Yleensä mietin asioita hyvin lyhyelle ajalle, koska edelleen ajatus kokonaisesta vuodesta tuntuu liian pitkältä. -”En helvetissä ole täällä vuoden päästä”. Nyt olen kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja miettinyt jopa puoli vuotta etukäteen. Sillä täällä minä olen, puolen vuoden kuluttuakin.

Ensimmäistä kohtaa lähden toteuttamaan parin viikon päästä. Menen ilmajooga tunnille. Pääsin kokeilemaan ilmajoogaa ystävän polttareissa reilu vuosi sitten. Pelkäsin sitä kuollakseni, mutta yllätyksekseni huomasin olevani pitkästä aikaa elossa kun roikuin pää alaspäin liinassa. ”Minä pystyin! Minä uskalsin!”.

Seuraava toteutuva kohta on Nosh-kutsut. On äärimmäisen vaikeaa kutsua ihmisiä tapahtuman merkeissä kylään koska tunne, etten ole sen arvoinen että ihmiset tulisivat, jyskyttää takaraivossa. Tämän asian kanssa en ole aivan sinut vieläkään… Mutta minä yritän. Nähtäväksi jää tuleeko tästä kokemus joka työntää minut vain kauemmaksi ihmisistä vai kenties murtaa muuria, jonka masennusaikana olen ympärilleni rakentanut.

Haaveilen myös ihanasta piknikistä, ja reissusta joko Kolille tai Järvisydämeen. Mutta näiden toteuttamiseen en ole löytänyt voimia.

Tärkein kohta kaikista.. Mies kutsuu tätä minun eat, pray, love reissuksi. Tammi-helmikuun vaihteessa lähden YK-SIN venetsiaan. Olen haaveillut Venetsian karnevaaleista monta monta monta (!) vuotta. Kun Nizzan reissulla eräs kaveriporukka viereistä pöydästä kertoi olevansa Venetsiasta, tuli fiilis että se oli merkki. Nyt jos koskaan tämä on toteutettava.

En voi kieltää etteikö jännittäisi nousta koneeseen pitkästä aikaa ihan yksin. Nuorempana ei paljon jännittänyt, mutta nyt jännittää isosti. Mutta minä teen tämän. Syön päivät pitkät Italialaista jäätelöä, juon ihanaa viiniä ja haastan itseäni kuulemaan omat ajatukseni. Otan mukaan hyvän kirjan ja lasken irti ”minun on pakko” ajatuksesta. Matka on jo varattu, joten en voi jänistää enää.

Lasten kanssa haaveilen mukavista hetkistä arjessa kuten riidattomista ruokailuhetkistä ja rennoista leikkihetkistä. Haluan halata heitä useammin ja sanoa muutaman kerran vähemmän ettei äiti nyt jaksa.

Mistä sinä unelmoit?

Vauvauutisia. Vaan ei omia.

Kolme ystäväperhettä odottaa vauvaa ja heidän lasketut ajat on muutaman kuukauden sisällä toisistaan. Talvella on tulossa varsinainen vauvabuumi! Mites mun vauvakuume? Se tunne, että kyllä meille yksi vielä tulee jos vaan sellainen meille suodaan? Mistä nämä ajatukset nyt tulevat?

Juuri nyt en usko, että meidän perheessä nähdään vauvaa numero 3. Tosin kolmenkympinkriisi on jo oven takana, että eihän sitä koskaan tiedä. Nyt kuitenkin tuntuu, että meidän perhe on tässä.

Monikaan ”uudempi” ihminen elämässäni ei tiedä, että ennen avioliittoa mieheni kanssa, minulla on ollut myös kaksi pidempää suhdetta naisten kanssa. En ole koskaan ollut yleisesti kiinnostunut naisista vaan olen ihastunut tasan näihin kahteen ihmiseen. Sukupuolella ei ole ollut silloin merkitystä. Tämä ei sinäällään ole ollut mikään suuri salaisuus sillä ehdin aikanaan tulla ”kaapista ulos” perheelleni ja seurustelimme julkisesti aina. Aviomiehenikin on tiennyt tästä aivan ensipäivistä.

Yksi näistä odottajista on entinen tyttöystäväni. Hän odottaa vauvaa oman tyttöystävänsä kanssa. Olen vilpittömästi aina ollut onnellinen heidän puolesta ja sen vuoksi varmasti olemmekin voineet olla ystäviä. Tällä ihmisellä on hyvin spesiaalipaikka sydämessäni, sellainen etten tiennyt sellaista olevankaan. Kenenkään muun entisen kohdalla en tunne tälläistä onnea kun heillä menee hyvin, tai hätää jos jokin on pielessä. Kenellekään muulle minun ei tee mieli soittaa kun koen jotain suurta. Hän osallistui jopa tyttöystävänsä kanssa meidän häihin. Se rakkaus, mikä kerran oli, on vaan muuttanut muotoaan.

Tämän naisparin vauvauutinen oli odotettu ja ihana. Juttelimme puhelimessa ja uutisen kuultuani itkin onnesta. Kolme pitkää vuotta ja viimein heidän unelmasta tulee totta. Samalla sisälläni kuitenkin vähän muljahti.

Erosimme aikanaan, koska minä halusin muuttaa helsinkiin ja hän lappiin. Minä halusin perheen ja hän ei. Ei sillä että niihin aikoihin naisparin klinikalla käynti olisi mitenkään mahdollista ollutkaan. Tein silloin kipeän ratkaisun ja laskin hänet menemään. En osannut kuvitella eläväni ilman lapsia..

Ajan kuluessa hän muutti helsinkiin ja minä pyörähdin lapissa. Minulle lapin reissusta ei jäänyt käteen kun pari yhden illan juttuja, jotka mielelläni unohdan. Hän sen sijaan, yhden sammakon jälkeen, löysi tämän tyttöystävän, jonka kanssa hän rakensi talon ja nyt perustaa perheen.

Se, mikä sisälläni muljahti, oli tunne luopumisesta. Se sama tunne, kun vuosia sitten päätin, luopua siitä puolesta itsessäni jotta voin saada perheen. Hetken mietin miten asiat olisi mennyt jos silloin vuosia sitten tiennyt maailman vielä muuttuvan. En kuitenkaan haikaile menneitä vaikka hetken ajatukseni kulkivat menneisyydessä. Uutiset kuultuani kerroin ne läheisimmille sukulaisilleni ja kuulin heidän äänestään vilpitöntä onnea. Äitini, joka tunnetaan monesta muttei tunteilusta, sanoi kyynelehtineensä uutiset kuultuaan. Niin spesiaalityyppi on kyseessä.

Luojan kiitos asiat ovat edenneet niin että tämä oli heille mahdollista. He, jos ketkä, ansaitsevat tämän vauvan. Jos saisin yhden toiveen, toivoisin kaiken sujuvan hyvin heille.

Kotiinpaluu fiiliksiä

Katselen bussin ikkunasta ulos. Siellä näkyy tummia pilviä, ja sadepisarat juoksee ikkunanpinnalla. Äsken bussi teki äkkijarrutuksen, koska tielle juoksi hirvi.

Niin, Suomessa taas.

Oltiin 4 päivää Nizzassa siskontytön kanssa. Itse paikka ei ehkä tarjonnut uutta, mutta loma teki hyvää. Olin jo unohtanut miltä tuntuu pulahtaa mereen. Miltä tuntuu herätä ilman herätyskelloa, valvoa pitkään ja huolehtia vain itsestään. Parasta reissussa oli kuitenkin tunne, joka kulki mukanani tänne sateen keskelle.

”Mun täytyy elää vähän useammin”.

Vaikka on aivan ihanaa palata kotiin lasten luo, pelkään kuinka arki imee minut takaisin sen syövereihin ja vie tämän tunteen. Enkä todellakaan tarkoita, että lapset tekisivät niin, vaan arki. Pyykit, tiskit ja aikataulut. Odotukset, paineet ja suoritukset. Olen saanut maistaa arkea jo tässä bussissa istuessa sillä ajauduimme jo riitaan miehen kanssa. Sama vanha aihe, sama vanha kaava, sama vanha kiukku.

Keskieurooppalaisissa on parasta kuinka he istuvat alas drinkkeinensä ja ovat siinä hetkessä. Juttelevat ja naureskelevat kuin ei arjen huolia olisikaan. Mutta me suomalaiset olemme monessa asiassa kaavoihin kangistuneita ja vähän tiukkapipoja. En sano, että se olisi ainoastaan huono asia. Näiden päivien jälkeen arvostan mm liikennesääntöjä, mutta pienen palan sitä rentoa kulttuuria minä ottaisin mielelläni purkkiin mukaan tänne suomeen.

Peruin jo yhden menon huomiselta ja aion vieä huomisen juosta arkea karkuun. Huomisen mä nautin tästä tunteesta ja jaan sen lasten kanssa. Sen jälkeen vasta lasken arjen ihon alle ja kangistun kaavoihin. Niihin tuttuihin ja turvallisiin rutiineihin.

Tyhjää

Minulla oli tänään jutteluaika, kuten arkisesti aina sanon. Tänään me monen mutkan kautta päädyttiin puhumaan tyhjyydestä. Tyhjyydestä joka asuu sisälläni. Se on hälytysmerkki, mutta myös turvasatama. Se on paikka jonne en halua, mutta siellä tunnen myös helpotusta.

Pari vuotta sitten löysin sen paikan, tai tulin tietoiseksi siitä. Monta isoa, uuvuttavaa ja erittäin negatiivista, ehkä jollain tapaa myös traumaattista, tapahtumaa oli käynyt. Seuraavana päivänä piti skarpata sillä oli esikoisen syntymäpäivät. Kävin aamulla ennen juhlia katsomassa sisarustani joka oli yrittänyt riistää henkensä jälleen kerran. Sen jälkeen palasin kotiin juhlimaan. Uupuneena, henkisesti lyötynä, todella raskaana ja aivan hajalla.

Kun synttärit olivat ohi, puoliso kysyi minne olin hävinnyt. Hän ihmetteli miksi olen niin rauhallinen. Miten olin selvinnyt ja jaksanut kaiken. Syntymäpäivien jälkeen jossain vaiheessa sain kuulla ystävältä että olen ollut etäinen ja syntymäpäivillä he olivat jääneet ulkopuolella, aivan kun heitä ei olisi edes kutsuttukaan. Omassa mielessäni olin yrittänyt, mutta ilmeisesti tyhjyys oli vienyt minut jo mukanaan.

Syntymäpäivien jälkeen tajusin että minulla on edelleen se paikka jossa en tunne. Ihan kun olisin itseni ulkopuolella. Sen paikan ansiosta minä olen täällä vielä. Sen paikan ansiosta olen selvinnyt monesta. Se paikka on olemassa, ja sillä on tarkoituksensa. Minä en kuitenkaan voi hallita sitä vaan se hallitsee minua. Se imaisee minut mukaansa, vie muistoja ja aiheuttaa käyttäytymistä, jota en voi hallita kuten haluaisin. Ulkopuolisille vaikutan tunteettomalta, kylmältä ja välinpitämättömältä. Kenties vihaiselta ja hyökkäävältä? Tosiasia on että välitän liikaa enkä osaa hallita sitä. Sisälle sattuu niin ettei mieli voi käsitellä sitä. En hyökkää vaan yritän suojella itseäni.

Tyhjyydestä voi nousta, mutta sen mukaan voi myös vajota toivottomuuteen. Useinmiten minulle käy niin, koska en osaa hallita sitä vielä. Sillon jopa kuolema ajatuksena tuntuu lohduttavalta. Tuntuu kuin kuolemasta voisi löytää helpotuksen, kenties onnen? Silloin ei jaksa edetä edes tunti kerrallaan vaan on ajatella selviävänsä seuraavasta minuutista. Ei jaksa nähdä ympärillään ketään. Ei jaksa hengittää. Kaikki on tyhjää.

Äiti karkaa ulkomaille

Nyt se on vihdoin varattu. Tämä äiti karkaa ulkomaille ilman lapsia neljäksi päiväksi kesäkuussa! Matkaseurakin on niin priimaa ettei paremmasta väliä.

Kun minä sinä kesäkuisena keskiviikko aamuna lähden junalla kohti helsinkiä, jätän koko sotkun taakseni. Esikoisen ikuisen uhman, kuopuksen ruokailukatastrofit ja koirankarvat. Toki realistinen oletan jälkimmäisiä löytyvän matkalaukusta yli tarpeen.. Ikävä tulee perhettä, mutta samalla olen innoissani. Muutaman päivän ajan minä olen minä enkä vaan kotiverkkari-hätäponnari-kulahtanut äiti. Saan käydä pissillä ilman että joku on siellä vessassa mukana eikä suihkussa käyntiajat ole sidonnaisia kenenkään nukkumaanmenoajoista. Uijui!

Enhän minä olisi äiti enkä mikään jos minua ei vähän jännittäisi miten perheellä sujuu sillä aikaa. Olen aika varma että meillä syödään sillä aikaa jokunen valmisruoka, pyykkikori ratkeaa liitoksistaan ja lapsilla on päällään mitä oudompia vaateyhdistelmiä. Mutta so what? Tekee hyvää niin perheen isälle kun lapsillekin nähdä ettei asiat tapahdu täällä kotona aivan itsestään. Luulempa että mieskin osaa arvostaa minua taas reissun jälkeen muutaman päivän.

Kuutti minua luonnollisesti jännittää eniten koska hän on silloin 1,5v. Toisaalta lohtua antaa että monet tuttavat joutuneet tekemään pidempiä reissuja lasten ollessa pienempiä. Kuutilla on isi koko ajan läsnä ja isi kelpaa kaikkeen aivan yhtä hienosti.

Lentokone, ranta, hyvä ruoka, viini ja shoppailu. Täältä tullaan!

Tai noh… Muutetaan nyt ensin.