Arkistot kuukauden mukaan: tammikuu 2017

Nupun arki

Nuppu sai tänään uudet sukset. Hän ilahtui niistä kovin eikä olisi malttanut millään malttanut odottaa huomiseen testaamisen kanssa. Ihana huomata miten liikunnan ilo on tarttunut häneen vaikken itse olekaan järin liikunnallinen. Lapsissa on sisäänrakennettuna liikkumisen halu.

Haettiin Nupulle päiväkotipaikkaa pari vuotta sitten uudesta kaupungista eikä tiedetty tai tunnettu aluetta ollenkaan. Haimme paikkaa yhdestä päiväkodista ja sen saimme. Nupulla (ja nyt Kuutillakin varmistettu paikka syksystä alkaen) on päiväkotipaikka liikuntapäiväkodissa.

Vaikka minä jäin Kuutin kanssa kotiin, jäi Nuppu päiväkotiin 10pvä/kk sopimuksella. Päätökseen vaikutti se että Nuppu oli tuolloin 3,5v, hän oli ehtinyt olla päiväkodissa jo puolitoistavuotta. Päätökseen vaikutti myös minun masennus. Emme vielä tienneet millainen matka meillä on edessä joten halusimme tarjota Nupulle ”normaalia arkea”. Pidimme koko ajan portin avoinna sille että Nuppu jäisi kotiin jos homma ei sujuisi.

Kaikki on mennyt hienosti. Meillä on aivan mieletön päiväkoti ja jokainen hoitaja siellä tuntuu tekevän työtään sydämellä. Olen nähnyt heidän komentavan topakasti mutta myös kehuvan vuolaasti. Ollaan saatu Nupusta niin hyvää kun vähän huonompaakin palautetta. Ollaan voitu avoimesti keskustella kaikesta. Ja mikä tärkeintä, Nuppu viihtyy.

Nuppu oli päiväkotiin mennessä reilun pari vuotias. Sitä ennen olimme hoitaneet häntä kotona vuorotellen. Alkuun Nuppu leikki paljon yksin, jonka vuoksi minun oli hankala keskittyä kouluun. Huoli oli kova. Kuukauden sisään tapahtui täysikäännös, ja se käännös on pitänyt. Nupulla on paljon ystäviä ja hän mielellään leikkii omien kaveriporukoiden ulkopuolelta olevien lasten kanssa. Hän ottaa uudet lapset heti omakseen.

Kun tuli aika päättää mitä teemme päiväkodin kanssa, punnittiin kaikkia vaihtoehtoja. Onneksi uskallettiin kokeilla tätä näin. Nuppu saa tavata ystäviä säännöllisesti, harjoitella lisää vuorovaikutustaitoa, ryhmätaitoja, kädentaitoja ja viikkoihin tulee vähän vaihtelua (vauva-arkeen). Päiväkodissa on jalkapallokoulua ja esimerkiksi tänään hiihtoa. On ihana nähdä kuinka intoa puhkuen Nuppu lähtee päiväkotiin nyt kun sitä on vain sillon tällön. Innoissaan hän kertoo uudesta kiipeilyseinästä tai hiihtoretkestä läheiseen puistoon. Vaikka päivä on ollut puuhaa ja liikuntaa täynnä, silti hän usein vielä juoksee lähes koko matkan kotiin. Hän kuulee päiväkodissa ystävien harrastuksista, ja innoissaan kyselee koska hän pääsisi luistelutreeneihin. Nuppu ei ole koskaan välittänyt askartelusta vaan nimenomaan liikkumisesta. Vahingossa valitsemamme päiväkoti olikin aika nappi suoritus.

Päiväkoti on ollut meille voimavara arjessa jossa ei juurikaan tukiverkkoa ole (tai itseasiassa he vain ovat kaukana). Sieltä on tullut meille paljon hyvää ja (melko) turvallisin mielin lasken Kuutinkin syksyllä päiväkotiin. Toivottavasti kaikki sujuu Kuutin kohdalla yhtä hyvin, ja me vanhemmat voidaan keskittyä saattamaan koulumme loppuun.

No mitä Nupusta tulee isona? Hän haluaa telinevoimistelijaksi, poliisiksi, ninjaksi ja lääkäriksi. Minun hassu. ♡

Kuulumisia ja projekti vaaterekki

Takana on taas pitkä viikonloppu. S on ollut paljon töissä ja minä lasten kanssa kotona. Tänään oli onneksi mieskin koko päivän kotona ja saatiin viettää perhevapaata. Käytiin pulkkailemassa, rataslenkillä, katsottiin putous tallenteista ja saunottiin. Kuuttikin yllätti ja nukkui vain yhdet päiväunet. Tänään oli kiva sää ja uhmaton päivä.

Kuutti keksi viikonloppuna että hän pääsee sohvalle, joten enää ei voi kääntää selkäänsä hetkeksikään. Hän myös oppi taputtamaan oikeaan kohtaan kun lauletaan ”jos sun lysti on”. Seuraavaksi harjoitellaan tömistelemään. Ja tärkein, isimies opetti ylävitosen. Näillä eväillä pärjää jo pitkälle.

Nupulla oli loppuviikosta aivan jäätävä uhma. Olin perjantaina valmis laittamaan sen postipaketilla tätilään. Kiukkupylly, äkäpussi, uhmis. Huh huh. Tänään hän sen sijaan on ollut oikea enkeli. Ulkovaatteet meni ulkoilujen jälkeen suoraan paikalleen eikä lelulaatikotkaan ole räjähtänyt aivan joka puolelle. Vaikka on jouduttu lopettamaan kivoja juttuja, ei niistä ole tullut riitaa.

Minäkin otin tänään vähän omaa aikaa rakentaakseni prinsessanurkkauksen lastenhuoneeseen (sekä kirjoittaakseni tämän tekstin). Olin aiemmin siskon perheen avustuksella tehnyt lastenhuoneeseen lampun puuhelmistä ja tänään ylijääneille helmille löytyi uusi käyttötarkoitus. 

Minä en todellakaan ole mikään luonnonlahjakkuus näissä DIY hommissa. Yhdet villasukatkin on ollut kesken jo puolivuotta (koska kantapää). Silti on joskus kiva yrittää vaikka joutuisikin toteamaan ettei tää nyt ollutkaan mun juttu.

Tää lamppuhomma oli mun homma tarvikkeiden oston, maalaamisen ja pujottelun verran. Lopuista kuuluu kiitos siskon aviomiehelle. Hän varmasti arvosti (noot) minun epämääräisiä ohjeita ja lisätyötä, jota pikkuprojektini aiheutti.

Mutta siinä se tämän päivän projekti on. Vähän turhan pimeässä otettu kuva, mutta välttää. Vaaterekin ostin paikalliselta nettikirppikseltä ja samoin musta-valkoiset tyynyt. Kaikki muu meiltä löytyikin jo omasta takaa.

 

Minussa on hyvää..

Ihan ensimmäisiä tehtäviä jotka sain terapiassa liittyi siihen kuinka näen itseni. ”Kirjoita ylös millaisia hyviä ajatuksia itsestäsi nousee esiin päivän aikana”. Tuo tehtävä on varmasti kenelle tahansa perussuomalaiselle vaikea, mutta minä ahdistuin siitä niin kovin etten pystynyt sitä suorittamaan. Menetin yöuneni kun yritin kuunnella omaa sisäistä puhettani.

Olen kirjoittanut aiemmin siitä miten toisten sanat voivat joskus satuttaa minua, mutta kyllä kaikista julmin olen minä itse. Minun sisäinen puheeni on julmaa ja armotonta. Se sivaltaa sinne missä tuntuu. Se alkaa pienillä asioilla kuten kamala tukka, tummat silmänaluset ja väsynyt naama. Hiljalleen se päivän aikana kaivautuu syvälle. Lapsuuden kokemukset ovat syöneet oman arvon tunteen. Mutta.. Päivä päivältä minä voimistun ja rakennan itseäni uudelleen.

Viimeisen vuoden aikana olen viimein uskaltanu heittäytyä, ja jopa nauttinut siitä. Se alkoi niinkin pienestä kun virkkaamisesta, jatkui ilmajoogan muodossa ja sai minut jopa pitämään nosh-kutsut. Monelle pieniä asioita mutta minulle itseni haastamista. Oli vaikea hiljentää se ääni joka mielessäni sanoi ”ei kukaan kuitenkaan tule”. Se ajatus ei ole aivan tuulesta temmattu sillä lapsuudessa meidän elämäntyylin vuoksi naapurin lapset eivät saaneet leikkiä kanssani.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole se, miten vaikeaa noiden äänien hiljentäminen oli vaan se, että onnistuin. En antanut oman epävarmuuteni estää minua! Jokainen pieni onnistuminen tuntui lottovoitolta ja kannan niitä mukanani.

Nykyisin minä huomaan kun ulkona paistaa aurinko. Osaan nauttia hyvistä hiihto- tai lenkkeilykeleistä ja arvostaa kukkia, jotka S tuo yövuorosta kotiin tullessa. Mukiin laitetut ruusut saavat minut hymyilemään. Ei vaan siksi, että meidän 4-5 maljakosta huolimatta kerta toisensa jälkeen kukat päätyvät S:n käsittelystä mukiin vaan nyt ymmärrän niiden merkityksen. Lapset ovat aina olleet voimavara minulle. Heissä minä näen paljon kauneutta ja hyvää. Heistä olen saanut aina voimaa ja energia. Haaste on ollut muissa asioissa.

Tänään minä kuitenkin olen ylpeä itsestäni. Tänään en ole sanonut ilkeitä sanoja itselleni. Tänään olen nauttinut ulkoilusta ja auringosta. Olen viimein oppinut vaatimaan itselleni omaa aikaa ja ymmärtänyt että minäkin ansaitsen hyvää.

Minä olen saanut taakakseni tämän masennuksen ja nyt me opettelemme elämään sen kanssa. Pian koittaa aika kun se on taakse jäänyttä elämää. Tämä on matka joka meidän täytyy kulkea ja oppia siitä. Parasta kai tässä elämässä on se että aina voi työstää itseään, avata silmät ja katsoa maailmaa toisesta kulmasta. Minusta ei ehkä koskaan tule yltiöpositiivista ihmistä joka näkee muissa ihmisissä ja itsessään vain hyvää. Enkä kyllä haluaisiakaan. Silloin minä en olisi enää minä.

Minä olen hyvä näin, mutta taas huomenna parempi.

Epäilevä E

Minulta aika ajoin kysytään olenko yksinäinen. Viime vuoden loppupuolella hurahti pari kuukautta etten nähnyt kodin ulkopuolelta kuin kerran (ehkä kaksi) jonkun ystävän. Mutta en minä loppupeleissä ole yksinäinen.

Joskus miehen kanssa vitsaillaan että minä vihaan ihmisiä. Vaikkei se aivan totta ole, piilee siinä kuitenkin pieni totuuden siemen. Minä vihaan teennäisyyttä.

Kun muistelen menneitä ystävyyssuhteita, ei se ole kovin kaunista muisteltavaa. Ihmisiä on tullut ja mennyt. Ihmiset, jotka ovat joskus olleet minulle kaikki kaikessa, ovat vaan lähteneet. Yksi lakkasi pitämästä yhteyttä kun vaihdoin työpaikkaa, toinen kun vaihdoin kaupunkia, kolmas kun aloin seurustelemaan, neljäs kun tulin raskaaksi. Aikani jaksoin yrittää pitää ystävyyssuhteita yllä välimatkasta tai elämäntilanteesta huolimatta mutta lopulta lakkasin. Kuutin saatuani en ole yrittänyt pitää yhteyttä vanhoihin luokkakavereihin, mutta eivät ole hekään.. Sanonkin aina että ihmiset ovat elämässäni ohikulkumatkalla.

Kun monet ihmissuhteet on mennyt mönkään, on joskus mietittävä mitä itse olisin voinut tehdä toisin. Alkuun yritin paljonkin ylläpitää ihmissuhteita, mutta nyt pettymykset on tehnyt tehtävänsä. Nyt annan ihmisten mennä. Joskus pohdin olenko laskenut karkuun helmiä, sellaisia kenen vuoksi olisi pitänyt nähdä vaivaa.

Onneksi elämä joskus yllättää positiivisesti (muutenkin kun raskaustestin merkeissä) sillä yllättäviä ihmisiä on tullut vuosien takaa takaisin. Ehkä he ovat taas ohikulkumatkalla mutta olen onnellinen näistä hetkistä.

Tässä kohtaa on varmaankin selvää etten näe ihmisissä ensisijaisesti paljoakaan hyvää. Olen alusta alkaen varpaillani ja epäilevä. En siis mitenkään helposti lähestyttävä. Olenkin joutunut viime aikoina paljon miettinyt että onko minun epäilevä luonteeni esteenä, ei vaan minun, lasteni ystävyyssuhteille. Jääkö he ilman synttärikutsua minun vuoksi? Eikö he pääse leikkimään kavereiden luo kuten muut ikäisensä koska minä en osaa tutustua lasten vanhempiin? Onneksi meidän tiimissä on myös tuo mies joka on peloton, ihmisistä hyvää ajatteleva ja puhelias seuramies.

Tässä kohtaa olen onnellinen että meidän elämässä on ne pari helmeä. Ne helmet on minulle tärkeitä. Heillä on pari ihanaa minihelmeä joiden kanssa lapset voi vääntää töllöntöitä. Nimittäin nuo pienet ihmiset ovat ansainneet elämäänsä kaiken mahdollisen hyvän, ja ystävyys on hyvää ollessaan aitoa. En keksi mikä olisi aidompaa kun lasten yhteinen leikki.

Asuntohaaveita

Me ollaan noin puolisen vuotta katseltu uutta kotia. Asutaan tällä hetkellä omistusasunnossa, joka on noin 70 neliöinen rivitalokolmio. Lapset nukkuvat samassa huoneessa, leluja on kaikkialla ja kouluhommat täytyy tehdä ruokapöydän ääressä. Toimii näinkin, mutta silti haaveillaan isommasta asunnosta.

Yleensä ollaan aika nopeasti osattu päättää mitä halutaan asunnolta, mutta jostain syystä me nyt jahkaillaan. Yksi asunto meni jopa ohi meiltä kun jäätiin tuumailemaan liian pitkäksi aikaa. Isompi asunto tuntuu jotenkin lopulliselta koska sitä on taas vaikeampi myydä jos jotain tulisikin eteen. Kohta täytyisi senkin puolesta tehdä päätöksiä sillä halutaan tietää asuinpaikka ennen kun Nuppu aloittaa koulutien. Toiveena olisi ettei sitten tarvitsisi muuttaa eikä lasten vaihdella kouluja. Eihän sitä koskaan tiedä mitä elämä tuo tullessaan, mutta tavoite olisi tämä.

Jälleen kerran päätös, jota ohjaa isolta osalta minun lapsuuteni. Ala-asteella taisin vaihtaa koulua kolme kerta… Omille lapsilleni haluaisin tarjota mahdollisuuden lapsuudenystäviin ja juuriin.

Nyt meillä ois käsillä taas yksi mahdollisuus enkä osaa yhtään sanoa mitä sen kanssa tehdään. Siinä olisi haluttu huonemäärä yhdessä tasossa ja se on aivan kivenheiton päässä meidän nykyisestä kodista. Ei tarvitsisi miettiä päiväkoti ja kouluasioita uusiksi. Periaatteessa mikään ei muuttuisi vain neliöt lisääntyisi (no sitä mukaan toki asumiskustannuksetkin). Mutta….

Joku mutta tässä nyt hiertää. Muutto? Myydään/ostetaan rumba? En tiedä.

Toisaalta… Oisihan se ihanaa päästä laittamaan uutta kotia ja tehdä siitä oma. Ei tartteisi enää jahkailla ja etsi,ä eikä miettiä jokaista seinämaalia sen mukaan että kohta tää täytyy kuitenkin myydä. Se ois tossa. Siinä sitten oltais hamaan tulevaisuuteen. Koti. Tuttu, turvallinen ja ihan oma.

Maanantai

Maanantai. Voihan maanantai. Aamulla soi puhelin, ja tapaaminen oli peruttu. Tapaaminen jonka vuoksi heräsin aivan liian aikaiseen. Koira herätti Kuutin päiväunilta, joten unet jäi kesken – kiukku. Uudelleen ei toki suostunut nukahtamaan ennen kun päivällisen jälkeen torkahti pöytään.. Kävin iltapäivällä tentissä ja poistuessani sieltä tajusin etten muistanut vastata matikan kokeessa sanallisesti. Se on vaatimus, joten uusintakoe kutsuu. Damn. Sen lisäksi pesimme iltapuurolla pöydän ja lattian. Näitä päiviä..

Viikonloppu hurahti äkkiä vaikka S oli melkein koko viikonlopun töissä. Päivien aktiviteetit koostui pitkälti ulkoilusta. Sunnuntaina kävimme jopa 1,5 tuntia ladulla hiihtämässä Nupun kanssa kun S oli Kuutin kanssa. Vähän mietin että päädymme paikallisen puskaradion seinälle ”pitääkö lasten kanssa tunkea laduille hidastelemaan”, mutta sen sijaan kaksi ihanaa rouvaa kehuivat Nupun hiihtoa. Se antoi neidille taas lisäpotkua harjoitteluun! Ja minä suksilla. Voi hyvänen aika. Kieltämättä olen nauttinut aina hiihtämisestä, mutta en ole vuosiin omistanut suksia. Tavoitteena oli pysyä pystyssä tällä reissulla ja siihen päästiin. En saanut kylläkään rouvilta kehuja.

Vaikkei meillä opiskelijana perheenä ole loputonta määrää rahaa, on minulle tärkeää että lapsilla on hyvät varusteet ulkoiluun. Muistan itse palelleeni monet talvet huonoissa kengissä tai vanhoissa kuluneissa puvuissa. Muistan miten sukset levisivät koulumatkalla pitkin katua ja niitä keräillessä lopulta myöhästyin ja sain huutia. Niin moniin päiviin liittyi kylmää ja itkua. Sen takia en edelleenkään nauti ulkoilusta vaikka viimeisen parin vuoden aikana olen panostanut omiinkin varusteisiin!

Me ollaan luotettu lapsien varusteissa Reima Tecin pukuihin niin talvella kuin välikautena. Poikkeuksellisesti Nupulla on ollut tänä ja viime talvena Ticket to heavenin toppahousut, ja ei ole kyllä valittamista. Kahden talven jälkeen ne on edelleen lähes uudenveroiset. Välikerrastoina on yleensä ollut Reiman fleecepuvut. Yhden kerran olemme kokeilleet Nupulle Vikingin kenkiä ja niissä oli AINA varpaat jäässä. Sen jälkeen olemme luottanut talvikengissä Kuomiin. Kuuttikin sai tammikuussa ihka ensimmäiset kunnon kengät (syksy ja alkutalvi meni stonzeilla) ja ne oli kuomat. Pojat kävivät keskenään shoppailemassa ja matkaan oli tarttunut alennusmyynneistä limen vihreät kuomat. Ei sovi siniseen pukuun mutta… Hyväksyin, koska alennettu hinta.

Ja hei, käytiinhän me viikonloppuna testaamassa pitkästä aikaa Tulaa talviolosuhteissa! Toista kertaa nakkasin Kuutin itsekseen selkään ja ekaa kertaa kantofleecen päälle. Kantofleecen hommasin käytettynä kantovälinekirppiksen kautta Kuuttia odottaessa. Viime vuonna se oli käytössä paljonkin, mutta tänä vuonna tosiaan aika huonosti. Kannatti kyllä rohkaistua. Vielä 1v 1kk mahtui hyvin fleecen alle ja jopa jaksoi hyvin olla.

Koska tää maanantai ei ole ollut mikään vahvin suoritus, nyt loppuillan pyhitän telkkarille ja välttelen katastrofeja.

Painajaisia

Olen voinut viime aikoina paremmin. En ole juurikaan nähnyt painajaisia tai ollut erityisen allapäin.

Viime viikolla oli kuitenkin yksi kamala yö. Näin koko yön painajaisia, heräilin tuhat kertaa ja olin aivan hiestä märkä. Painajaiset ovat niin toden tuntuisia että reagoin koko keholla, ja joskus on herätessä vaikea tietää missä todellisuudessa olen.

Painajaiset ovat olleet osa arkeani aina. Unimaailma on pitänyt kiinni lapsuuden painajaisessa vaikka pahin on ollut takana päin jo vuosia. Unimaailma on tuntunut vankilalta sillä sitä en pääse karkuun. Lapsuudessa, kun suljin illalla silmäni, en tiennyt mitä yö tuo tullessaan. Silloin ne oli todellisia ja konkreettisia asioita. Nyt aikuisuudessa, kun suljen illalla silmäni, en tiedä mitä yö tuo tullessaan. Unimaailma saattaa viedä minut menneisiin tapahtumiin tai pakottaa minut kohtaamaan pahimpia pelkojani.

En ole vielä siellä, että voisin avata menneisyyttäni yksityiskohtaisesti. Mietin voinko avata edes uniani. Häpeä pakottaa minut hiljaisuuteen.

Vaikka yöt ovat edelleen minulle vaikeaa aikaa, olen päässyt pitkän matkan eteenpäin. Ei tarvitse katsoa montaakaan vuotta taaksepäin kun nukkumaan mennessä pukeuduin pitkiin vaatteisiin, tarkastin että kenkäni ovat lähietäisyydellä ja valot ovat päällä ainakin eteisessä. Tänä päivänä voin kömpiä peiton alle kuten normaalit ihmiset. Tarkastan yhden kerran että ovet ovat lukossa. Se riittää.

Painajaiset pyörivät paljon samojen teemojen ympärillä kuten hylkääminen, erilaiset unet jossa vahingoitetaan minua tai rakkaitani, kuolema, avun pyytäminen ja sen saamatta jääminen ja niin edelleen. Lapsena näin useasti samaa unta jossa minut haudattiin lumeen tai hukutettiin järveen.

Levottomat yöt tekevät joskus päivistä levottomia. Levottomat päivät tekevät joskus levottomia öitä. Yksi ajatus, yksi muisto, yksi kosketus tai haju saattaa sekoittaa koko pakan. Se on uuvuttavaa, mutta se on arkeani. Pienin askelin kohti parempia öitä, päiviä ja tulevaisuutta.

Käytä hääpukuasi päivä 2017

Sunnuntaina oli käytä hääpukuasi päivä. Olipa hauska kaivaa pukupussista ekaa kertaa häiden jälkeen. Päivästä on kulunut jo yli 4 vuotta. Ajatella!

Tämä kuva otettu sunnuntaina

Me mentiin naimisiin syyskuussa 2012. Vihkiminen oli perinteisesti kirkossa, mutta meidän pappi ei ollut tippaakaan perinteinen. Hän puhui hääpuheessaan Risto Reippaasta. Olin niin jännittynyt etten rehellisesti muista vihkimisestä juuri mitään.

Juhlaa vietettiin Lomakylä Järvisydämessä Rantasalmella. Se on niin kaunis ja tunnelmallinen paikka. Alusta asti oli selvää, että halutaan paikka josta ruuat ja juomat tulee mutkattomasti. Pienen säätämisen jälkeen (eli nirso morsian) saatiin menu kuntoon eikä ruuat todellakaan pettänyt juhlapaikalla. Hääkakusta meillä puhutaan kotona edelleen. Se oli niiiiiiin hyvää, voi luoja.

Kuvannut Arttu Kokkonen

Meillä oli virallisten osuuksien jälkeen S:n kaverit soittamassa mies ja kitara tyyliin irkkumusiikkia, ja sen jälkeen soitti dj. Meidän häätanssin lauloi eräs vieraista, ja se meni luihin ja ytimiin. Meidän laulu oli Stellan häävalssi.

Häät on kerran elämässä juttu, ja vähän joskus harmittaa etten juuri alkaneen vauva-arjen (Nuppu 6vko) keskellä jaksanut ihan hirveästi nähdä ylimääräistä vaivaa. Mutta häitä ei tehnyt pöytäkoristeet vaan ihmiset. Meillä oli aivan huikeat juhlat kun virallisuuksista selvittiin!

No entäs se sulhanen sitten? Hän on edelleen tässä, ja lähes joka päivä hän muistaa sanoa ”minä rakastan sinua”. Jokaisessa parisuhteessa on omat ongelmansa eikä me olla siinä mielessä poikkeus. Parisuhdetta on vauva-arki, yhteisen ajan puute ja mm muuttot rasittaneet. Alun vaikeuksien jälkeen tuntuu, että nyt kuudentena vuotena yhdessä ollaan päästy sellaiseen rauhalliseen tilaan. Tuntuu, että olla vahvempia kun koskaan. Mutta niinhän sitä sanotaan, tyyntä myrskyn edellä 😉

Kuvannut Arttu Kokkonen

Olympus pen ja perheviikonloppu

Wuhuu! Kamera saapui viimein. Itseasiassa se oli odottanut hakijaansa jo jonkin aikaa, mutta järjestelmävirheen takia emme saaneet ilmoitusta. Nyt se on kuitenkin täällä, ja olen tyytyväinen. Tälläisen amatöörikuvaajan/aiemmin perusdigikameroilla kuvanneen käteen sopivan kokoinen ja helppokäyttöinen. Vielä en ole ehtinyt aivan kaikkia ominaisuuksia tutkia, mutta yksi nousee ylitse muiden. Kamerassa on sisäänrakennettu wi-fi ja kuvien siirto älypuhelimeen käy äärimmäisen nopeasti ja kätevästi. Myöskin puhelimesta käytettävä etälaukaisin on kiva lisä!

Olympus PEN E-PL7 ja Olympus M.Zuiko 14-42mm f/3.5-5.6 EZ ED objekti

Mutta se kamerasta! Ainakin siksi aikaa kunnes on käyttökokemustakin enemmän.

Meillä on ollut pitkästä aikaa perheviikonloppu niin ettei miehen ole tarvinnut mennä töihin. Olen saanut levätä, käynyt yksin shoppailemassa ja kaverin ja hänen pienokaisen kanssa kahvilla (ilman omia lapsia!). Sopivasti omaa aikaa. Lauantaina tehtiin tortilloja, ja illalla kun saatiin lapset nukkumaan juotiin pari lasia viiniä ja maisteltiin parit juustot. Oma panokseni juustojen arviointiin oli mm navetta ja villasukka, joten ei oltu ihan omalla alueella. Mutta viini oli hyvää! Kevyttä ja hipaus mausteisuutta, ja siis punaista.

Tänään katsottiin lasten elokuva ja käytiin uimahallissa koko porukka. Käytiin hauska keskustelu miehen kanssa siitä mihin menemme. Tässä lähellä on muutama kylpylä joihin pääsisi helposti pienellä vaivalla, ja mies kinusi niihin. Usein niissä ollaankin käyty kun nämä perhevapaat on harvassa. Tänään kuitenkin totesin, että lapset tarvitsee myös niitä perusjuttuja. Päädyimme tavalliseen uimahalliin tavallisena sunnuntaina. Meillä oli kivaa. Uskallan väittää, että jopa kivempaa kun kylpylässä. Oltiin koko ajan koko perheellä samassa altaassa, ja tehtiin juttuja yhdessä. Jos ois menty kylpylään, minä olisin ollut Kuutin kanssa pikkualtaassa ja mies Nupun kanssa isojen altaassa. Onneksi pidin kiinni ajatuksestani ”lapset tarvitsevat joskus aivan perusjuttuja”.

Yhden aikakauden loppu

 

Tuo ihana kamala imetys, se on nyt Kuutin osalta ohi. Mä puen aamulla päälleni tavalliset (ja muuten ihan kivannäköiset!) rintsikat ja niiden päällä ihan tavallisen paidan (juuri sen minkä haluan!). Imetysvaatteitakin on toki paljon kivannäköisiä. Ei vaan minun vaatekaapissa. Hah.

Nupun kanssa koettu imetyspettymys oli kova pala, ja Kuutin kanssa olin päättänyt onnistua. Tähtäsimme ensin 6kk, sitten varovasti 9kk ja sitten vuoteen. Ja wuhuu, vuoteen päästiin! Vuosi oli meidän tavoite, mutta myös päätepysäkki. Vuoden tullessa täyteen oli aika ruveta hiljalleen lopettelemaan.

Lopettamisesta oli ollut puhetta jo useaan otteeseen lääkärissä. Minulla on hankala migreeni, jonka lääkehoito on ollut hankalaa raskaus- ja imetysaikoina. En myöskään suostunut nostamaan mielialalääkitykseni annosta imettäessä. Yksi painava syy lopettaa oli siis minun hyvinvointi.

Hyvinvointiani tuki kuitenkin se, että sain tehdä valintani imetyksen lopettamisesta itse. Jossain vaiheessa koin vähän painetta lopettaa, sanoinkin ääneen lopettavani, mutta suuri suru nousi siitä pintaan. En ollut valmis.

Nyt omalla painollaan hiljalleen lopetellen oli hyvä. Kuutti juo taitavasti nokkamukista ja tavallisesta mukista. Kerran päivään hän painaa pään rintaa vasten ja köllii siinä. Maidon kaipuu on kuitenkin jo väistynyt. Viimeinen imetys on ollut viikko sitten.

Meidän imetystaipaleeseen liittyi haavoja, rintaraivareita, kivistävät rinnat, tiheän imunvaiheita ja suihkuavaa maitoa. Alkuun maitoa tuli liian vähän ja jossain vaiheessa jopa liikaa. Joskus oli luottamusta ja joskus taas ei yhtään. Epävarmuus sai tarttumaan satunnaisesti pulloon. Mutta tiedättekö mitä? Ei se meidän imetystaival siihenkään kaatunut! Hyvä me ♡

Suosittelen lämpimästi tutustumaan imetystuki ry:n nettisivuihin ja ahmimaan sieltä tietoa. Monilla paikkakunnilla toimii myös tukiryhmiä. Facebookista löytyy imetyksen tuki ry, johon liittymällä voi päästä lukemaan toisten äitien imetystarinoita, pyytää tukea koulutuksen saaneilta tukiäideltä ja jopa keskustella yksityisesti heidän kanssa. Suosittelen sitä lämpimästi mikäli imetyksessä jonkin askarruttaa.