Ammatillinen kasvu

Olen viittä vaille sairaanhoitaja. Kuutin syntymä tosin on hidastanut opintojani ja tällä hetkellä olen poissaolevana ennen kun hyppään takaisin opiskelijan oravanpyörään.

Hoitoala ei ollut ensimmäinen valintani vaan olen opiskellut aiemmin aivan muuhun ammattiin. En kadu sitä valintaa vaan koen saaneeni siitäkin matkasta paljon takataskuuni. Aloittaessani hoitoalan opinnot tiesin olevani oikeassa paikassa. Minä olen kasvanut jo nyt hoitajaksi, ja jatkan kasvua vielä vuosikymmenien ajan.

Astellessani ensimmäiseen työharjoitteluun olin jännittynyt, hermostunut ja pää humisi tyhjää. Olin harjoittelupaikkojen arpajaisissa saanut paikan osastolle, jonka erikoisalana oli mm saattohoito. Voi hyvänen aika.. Ajattelin hoitajan uran päättyvän ennen kuin se ehti edes alkaa.

Olin väärässä. Ne viisi viikkoa olivat antoisat. Minä, joka vannoi ettei koskaan halua työskennellä vanhuksien kanssa tai saattohoidossa, löysin oman paikkani.

Harjoittelu toisensa jälkeen on tempaissut minut mukaansa. Kaksi on ollut silti ylitsemuiden, ja ne oli saattohoito ja lastenharjoittelu. En ole millään tavalla ollut kiinnostunut gastroenterologiasta, mutta silti istunut potilaan mukana gastroskopiassa ja kolonskopiassa. Sillä ihmiset tekevät hoitoalan. Tällä alalla olen tavannut mielettömän hienoja ihmisiä. Niin henkilökunnassa kun potilainakin. On ollut upea nähdä kuinka alan ammattilaiset kohtaavat kuolevan potilaan, lapsensa menettäneet vanhemmat ja kuinka he tarjoavat tukea. Se rautainen ammattitaito on saanut minut ihailemaan entistä enemmän etenkin hoitajia. Mutta…

Hetken aikaa olin matkalla kätilöksi. Se oli suuri unelmani, mutta tässä elämänvaiheessa se kaatui omaan mahdottomuuteensa. Karvas pettymys on saanut minut kyseenalaistamaan valitsemaani tietä. Yritän mielessäni palata harjoitteluihin, onnistumisiin ja hyviin palautteisiin löytääkseni sen palon uudelleen. Sillä ihmiset tekevät sen hoitoalan. Ehkä en ole mukana synnytyssalissa tai lapsivuodeosastolla, mutta mikään ei estä minua pyrkimästä lastenosastolle tai vauvateholle. Entäpä jos kutsumukseni onkin saattohoidossa?

Tiedän olevani oikealla tiellä, mutta silti hieman eksynyt. Se on osa syy miksi en halua kiirehtiä takaisin koulunpenkille. Olen huomannut että ihmisten on vaikea ymmärtää tätä valintaa. Osa ihmisistä näkee sen heikkoutena etten ”vieläkään” valmistu, ja joskus se pääsee ihon alle. Mutta ensi syksynä olen taas valmiimpi ja parempi. Toivon että kanssaeläjätkin osaisivat katsoa asiaa niin ja antaa arvostelun sijaan tukea.

Jonakin päivänä minä valmistun ylpeänä arvostamaani ammattiin ilman katkeruutta. Olen silloin ehtinyt jättänyt taakseni pettymyksen suuntautumisen vaihtumisesta enkä ole katkera että kiirehdin pois lasten luota.

Nyt mä olen tässä. Ihan vaan äiti ja opiskelija.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *