Kurkkaus kulisseihin

Katsoin eilen illalla elokuvan bad moms. Viittä tähteä en elokuvalle antaisi, mutta mielestäni elokuva pureutuu tärkeään aiheeseen huumorin siivittämänä. Joskus me äidit viedään itsemme aivan äärirajoille ollaksemme hyviä äitejä.

Äitien miitit voi olla joskus aivan painajaista. Lapsien paremmuutta vertaillaan sillä kuinka nopeasti lapsi on oppinut kuivaksi tai osaako Liisa-Eemeli kirjoittaa kouluun mennessä. Äitiyttä mitataan synnytystavasta, imetyksen pituudesta, kotihoidon pituusesta ja rattaiden merkistä lähtien kaikesta. Muka hyväntahtoiset kommentit sivaltavat joskus syvältä. Minusta se on hurjan uuvuttavaa. Minä en ainakaan jaksa aina olla priimaa.

Joskus on kiva mennä sieltä mistä aita on matalammalla. Kyllä, lapseni aamupuurossa on joskus hedelmäpilttiä tuoreiden marjojen sijaan. Kyllä, isompi lapseni saa makaroonilaatikkoonsa ketsuppia. Kyllä, me joskus katsomme televisiota esim 1,5 tuntia putkeen. Kyllä, minä joskus hermostun lapsilleni ja huudan. Kyllä, minä sanon lapsilleni ei. Lista on loputon. Tärkeintä kuitenkin ylle kirjoittamassani on sana joskus.

Minun arjessani ehkä suurin kulissi on taisteluni masennusta vastaan. Erinäisten tapahtumien seuraukseni Kuutin raskausaikana sairastuin uudelleen (kyllä, uudelleen..) masennukseen. Masennus on tämän hetkinen diagnoosini, mutta post-traumaattinen stressihäiriö on todennäköinen. Olen siis taistellut tämän asian kanssa puolitoista vuotta eikä ympärilläni monikaan tiedä siitä. Puolitoista vuotta olen käynyt juttelemassa ammattilaisen kanssa, ja vuoden verran olen käyttänyt mielialalääkitystä pienellä annoksella.

Miksi minä en kerro tästä mielellään? Mielenterveysongelmat ovat edelleen tabu. Ihmiset eivät osaa suhtautua niihin. Ihmisten on helpompi kääntää katse pois. Minä pelkään ihmisten tuomitsevan minut huonoksi äidiksi. Mutta sitä minä en ole! Kaikesta huolimatta.

Kaikilla meillä on omat taakkamme kannettava. Toisten parisuhde voi kulissien takana huonosti, toisten kulissien takana on huoli esim lapsen terveydestä, toisten kulissien takana on äiti joka on nukkunut 4 tunnin yhtä jaksoiset unet viimeksi kolme vuotta sitten. Jos me äidit keskityttäisiin tukemaan toisiamme, monet äidit voisivat varmasti paremmin. Meille aukeasi uudenlainen maailma.

Minä olen onnekas. Raskausaikana löysin mielettömän hienon vertaistukiryhmän, jossa voin myöntää lähes kaiken. Voin kehua mielettömän hienoa päivää, ja kirota kun kaikki menee päin honkia. Olen vilpittömästi onnellinen toisten onnesta, ja harmissani toisten huolesta.

Kuutin vauvavuosi on karsinut elämästäni joitain ihmisiä. Kamppailu masennusta vastaan on kuluttanut voimavarojani sen verran etten ole jaksanut kannatella kulisseja ja altistaa itseäni arvostelulle. Olen tarvinnut jäljellä olevat voimat ollakseni lapsilleni heidän ansaitsema äiti. Menetettyjen ihmisten tilalle olen löytänyt elämääni pari ihmisistä, joiden kanssa olo on aitoa. Voidaan jakaa hyvät kuin huonotkin hetket. Sellaisten ihmisten kanssa korostuu ne oikeat ja tärkeät asiat.

Se, osaako Liisa-Eemeli kirjoittaa kouluun mentäessä, on toissijainen asia. Tärkeämpää on opettaa lapsille miten otetaan toiset ihmiset huomioon, miten ollaan kiitollisia ja millon on pyydettävä anteeksi. Noin nyt vaan esimerkkinä. Jos me äidit piikitellään toisiamme, millaista esimerkkiä annamme lapsillemme?

En sano, että pääsisin itsekään vuoden äiti tittelistä kamppailemaan. Mutta tiedättekö, se on ihan ok. Nuppu joskus näsäviisastelee, ja ihan on minulla peiliin katsominen! Haluan kuitenkin lapsille opettaa omalla esimerkilläni, että kauniit sanat ovat ilmaisia. Haluan opettaa heille, että toisten arvostelu rumaa. Pieni opettelemisen paikka tässä itsellänikin, koska ihmisiähän tässä ollaan.

Jos olisin kaikkivoipa, vapauttaisin kaikki äidit (miksi ei isätkin!) kulissien takaa! Loppujen lopuksi (kuten elokuvassakin todettiin) ollaan aivan yhtä pihalla kaikki 😚

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *