Arkistot kuukauden mukaan: helmikuu 2017

Tukiäidiksi osa 1

Kuutin kanssa koettu imetystaival herätteli ajatusta tukiäitiydestä. Kaikki tähdet osui kohdalleen nyt vuoden alussa. Paikkakunnalleni tuli imetyksen tuen peruskurssi, ja sieltä avautui paikka minulle. Tänään oli ensimmäinen koulutuspäivä.

Imetykseen liittyy paljon vääriä uskomuksia maidon riittävyydestä ja koostumuksesta, kesken loppumisesta ja siitä ettei lapsi saa äidinmaidosta mitään puolen vuoden jälkeen. Ja paljon muuta.. Nupun kanssa haksahdin näihin itsekin, ja näin jälkikäteen se on harmittanut kovin. Lähipiirissä monilla oli ”maito loppunut,” joten en uskonut imetyksen onnistuvan minullakaan. Se ajatus oli vahvasti takaraivossa koko esikoisen imetystaipaleen. Tieto ja luottamus oli avain asemassa imetyksen onnistumisessa Kuutin kanssa.

Ajatus tukiäitiydestä lähti oikeastaan siitä. Haluan olla viemässä sitä oikeanlaista tietoa eteenpäin, kannustaa äitejä jatkamaan vaikeina aikoina ja tukemassa kun esimerkiksi ympäristön paineet tuntuu ylivoimaisilta. Tuki, kannustus ja positiivinen asennemuutos – ne ovat minun tavoitteeni. En missään nimessä halua kritisoida perheiden valintoja, en aio olla korvikevastainen enkä sanoa miten kauan jonkun on imetettävä. Haluan kuitenkin olla kertomassa vaihtoehdoista. Jos imetys takkuaa, mitä voi tehdä. Jos vauvaa ruokitaan pullosta, kuinka voit tehdä sen vauvantahtisesti. Jos on halua imettää 6kk tai 12kk tai 18kk tai mitä vain, se on perheen valinta. Vaikka tarkoitukseni on tukea imetystä, haluan myös muistuttaa perheitä siitä, että kokonaisuus ratkaisee. Imetys ei yksin ole hyvän äitiyden mittari.

Ensimmäinen koulutuspäivä oli todella ihana. Kävimme läpi omia imetystarinoita, muistelimme ensi imetyksen onnistumisia ja epäonnistumisia, tutustuimme imetyksen apuvälineisiin, keskustelimme vastasyntyneen imetyksestä, asennoista ja niin edelleen. Kun meille esiteltiin nuken avulla miten vastasyntynyt ryömii luontaisesti rinnalle, melkein iski vauvakuume. Voi kuinka ainutlaatuista aikaa ne ensipäivät onkaan. Harmitti kun en ole hoksannut ”vaatia” rauhaa ensi imetyksille kun omat oli juuri tullut maailmaan.

Meitä oli koulutuksessa melko värikäs sakki ja kaikilla oli hyvin erilaiset tarinat. Kaksi asiaa meillä kaikilla oli kuitenkin yhteistä – lapset ja imetys. Erityisesti minua ihastutti se, että sieltä löytyi innokkaita tulevia tukiäitejä maakuntiin. Siellä heitä varmasti tarvitaan!

Monet olivat myös kokeneet painostusta korvikkeen aloittamiseen, kiinteiden aloitukseen ja lisämaidon antamiseen ympäristöstä. Vahvasti se kielii siitä, että jonkinlainen asennemuutos on edelleen paikallaan. Liikunta ja erilaiset ruokavaliot ovat jatkuvasti pinnalla ja ajan myötä niistä on tullut jopa trendi. Niissä korostetaan mm terveellisyyttä, ekologisuutta ja eettisyyttä. Imetys täyttää myös kaikki nuo kriteerit, joten tehdään yhdessä siitäkin trendi. Minusta onneksi tuntuu siltä, että imetysvallankumous on hiljalleen alkanut sillä imetyksen tuen Facebook sivullakin on 26tuhatta seuraajaa, katukuvassa näkee enemmän imettäviä äitejä kuin 5 vuotta sitten ja on jotkut järjestäneet imetys flash mobeja, kun imettävää äitiä on kielletty imettämästä jossain. Itse toki arvostan vähän hienovaraisempaa palautteen antoa, mutta tuollainen reaktio kertoo siitä miten herkällä alueella liikutaan.

Ihanaa kun kurssi jatkuu heti huomenna. Ihana nähdä ne ihmiset siellä. Ihana viettää vähän lapsivapaata (omista) vaikka lapsista siellä puhutaankin. Ihana syödä lämmintä ruokaa ja juoda kuumaa kahvia ilman että kukaan roikkuu hihassa. Ihana jutella aikuisten kanssa. Ihana oppia uutta, syventää tietämystä ja rauhoittua siihen hetkeen. Ihana olla innoissaan.

 

Kuvat ovat laktavistiäidin Facebook sivulta.

 

 

 

 

 

 

Kuutti

Kuutti, tuo minun ihana minimies. Hän on nyt vuoden ja kaksi kuukautta vanha. Hän liikkuu taitavasti. Hän juoksee, kiipeilee ja temppuilee. Vaikka motorisia taitoja löytyy, onneksi mielikuvitus ei ole keksinyt aivan kaikkia paikkoja mihin kiivetä. Siitäkin huolimatta joskus poika löytyy istumasta tv-tasolla tai keikkumasta sohvan nojalta, ja kuten arvata saattaa, äidin sydän jättää silloin pari lyöntiä välistä. Yhden tytön ja yhden pojan äitinä väitän että elämä pojan kanssa on vauhdikkaampaa. Eikä minun tyttökään ole rauhallisimmasta päästä.

Kuutti on suuria tunteita täynnä. Hän nauraa ja hassuttelee paljon, mutta myös itkee ja suuttuu helposti. Omatahto on myös kotiutunut pienen miehen mieleen. Mies minulle tänään huomautti, että olen ollut vähän lepsu meidän Kuutille. Esikoisen kanssa olin niin hurjan tarkka ja tiukka, mutta nyt Kuutille annan helpommin periksi. Osittain saan siis peiliin katsoa kun ihmettelen miksi minulle kiukutellaan. Toki kiukku kuuluukin tämän ikäisen lapsen arkeen kun hiljalleen aletaan keksiä että minä olen minä.

Kuutti on kaikki ruokainen yksilö. Hän syö melkeinpä mitä vaan ja miten vaan. Ruokanautintoa lisää myös sotku. Puuro takaraivossa tuo lisää iloa ruokailuhetkiin ainakin Kuutin mielestä. Ollaan menty Kuutin kanssa sekaruualla eli hän on saanut soseita ja sormiruokaa. Herra istuu mielellään valtiaana pöydän päässä ja osoittaa jääkaappia kun haluaa maitoa tai pöytätilaa, missä kokoan annoksen, kun haluaa ruokaa. Hän ei viitsi kuitenkaan opetella sanoja. ”Äiti” tulee eri äänenpainoilla ja siitä on tiedettävä mitä hän haluaa. Hän kuitenkin selvästi tunnistaa puhetta ja reagoi siihen. Sana ”ei” menee kuitenkin usein kuuroille korville. Jännä.

Taaperoelämä on yhtä tunteiden vuoristorataa niin hyvässä kun pahassakin. Kuutti on tuonut meidän perheeseen aivan uudenlaista elämää. On ihana nähdä miten Nuppukin tykkäilee pikkuveljeä vaikka välillä se vähän ärsyttääkin. Tänään sain todistaa sisaruutta aidoimmillaan. Nuppu vei Kuutilta lelun kädestä ja Kuutti kosti ottamalla Nuppua tukasta kiinni. Riita poikki, ja kohta he ajoivat autoilla eteisessä yhdessä. Meidän minitiimi.

Muu-muu-muutto

Me tehtiin viimein päätös joka tuntuu alun epäröinnistä huolimatta hyvältä. Meidän kolmio etsii uutta asukasta, ja meidän uusi koti valmistuu kovaa vauhtia tohon aivan lähelle. Siellä on tilaa kaikkien olla ja elellä eikä lapsilla muutu juuri mikään kun se on niin lähellä tätä asuntoa.

Uusi koti tarkoittaa minulle asettumista aloilleen. Lapset saa kasvaa siinä ympäristössä, leikkiä naapurin lasten kanssa ja toivottavasti saavat ystäviä jotka kulkevat mukana koko elämän. Melko ruusuinen kuva tulevaisuudesta, mutta lapsilleni minä sen soisin. Ja kieltämättä vähän itsellenikin. Ei uudet seinät tätä kaikkea takaa, mutta tämä muutto tuntuu uudelta alulta.

4henkinen (+ylikasvanut labbis) perhe mahtuu oikeastaan aika kivasti kolmioon. Ainoa asia mikä oikeastaan on ärsyttänyt on se hurja määrä leluja ja niiden kulkeutuminen kaikkialle. Vaikkei todellisuudessa leluja olisi montaa, ne on kolmiossa aina tiellä. Tälläisessä yhtenäisessä keittiö-olohuone-pitkä eteinen ratkaisussa ne kulkeutuu kätevästi joka paikkaan. Tuntuu että kaikki aika menee järjestellessä leluja tieltä. Toivon että lisäneliöistä jää uuteen kotiin polku, jota pitkin loikkia lelujen yli.

Lasten yhteinen huonekin on toiminut yllättävän näppärästi tässä kolmiossa. Olenkin pohtinut että saadaankohan heitä uudessa kodissakaan erilleen vaikka molemmille lapsille siellä olisikin omat huoneet. He käyvät niin kiltisti yhdessä nukkumaan ja saavat toisistaan turvaa. Vaikkei he nyt eri huoneisiin päätyisikään, tulee aika kun he eivät enää haluat huonetta jakaa. Säästellään neliöitä siis sinne.

Uuden kodin sisustamista odotan ehkä eniten. En ole koskaan ollut mikään sisustusintoilija johtuen siitä ettei mikään koti ole tuntunut pysyvältä. Nyt kuitenkin päästään laittamaan koti sellaiseksi kun halutaan ilman että on mietittävä ensimmäisenä eteenpäin myyntiä. Uskallettiin valita vähän rohkeampia värejä tehosteseiniin sekä tilasin muutamat sisustustarrat seiniin laitettaviksi. Kirppislöytönä löysin olohuoneeseen uuden lampun sekä kiikkutuolin. Muuttoon on vielä vajaa kolme kuukautta aikaa ja minä jo hamstraan sinne tavaroita. Ihana olla pitkästä aikaa ihan tosissaan innoissaan!

En ole kuitenkaan halunnut tätä uutista ihan hirveästi jakaa. Olen halunnut nauttia tästä salaisuudesta nyt ihan itsekseen, tai no mieheni kanssa. Jostain syystä pelkään että joku vie tämän uuden alun meiltä sanomalla jotain tai tekemällä jotain. Katastrofiajattelumalli kieltää kertomasta ettei kaikki mene vaan pilalle.

Tiedän itsekin miten hölmöltä se kuulostaa, mutta nautin nyt ”yksin” kun vielä voin.

Koti. Place to be.

Oltiin lauantai-sunnuntai helsingissä kun mies ja Nuppu kävivät katsomassa Disney on ice jääshown. Me kierreltiin sen aikaa Kuutin kanssa Jumbossa. Yötä oltiin Grand Marina hotellissa, ja pakko sanoa että iso ja siisti huone pääsi yllättämään. Samoin Kuutin aivan surkea yö. Tsiisus sentään. Pieni mies meni aivan sekaisin kun joutui nukkumaan vieraassa paikassa. Nyt ollaan onneksi kotona. Kun päästiin kotiin, nostin saunan jälkeen jalat rahille enkä tehnyt muuta. Joskus tekee hyvää tuijottaa tyhjyyteen.

Maanantaina aamulla oli aika pakata reppu ja suunnata kouluun. Oli oikeastaan aika rentouttavaa istua bussiin kuuntelemaan omaa musiikkia ja katsella kun bussi täytyy ja tyhjenee. Siinä hetkessä olin ihan vaan minä.

Suoritan tätä kurssia aivan uuden ryhmän mukana. He ovat vasta aloittaneet opinnot ja suurinosa heistä oli tosi nuoria. Osa räpläsi puhelimia, osa supisi keskenään ja osa taisi jopa kuunnella, ainakin hetkittäin. Kaikki tuo tuntui ihanan tavalliselta ahdistavan sijaan.

On ihana olla lasten kanssa kotona enkä missään nimessä halua vielä Kuuttia hoitoon laittaa. On kuitenkin kiva hetkittäin käydä kodin ulkopuolella muistelemassa millainen minä olen. Rakentaa ammatillista identiteettiä perheen ulkopuolelle. Varsinkin kun lapset ovat isänsä kanssa, parhaassa seurassa.

Vaikka arki on joskus hektistä eikä eletä ehkä tavanomaista arkea, niin yhdestä asiasta olen tosi ylpeä. Olen ylpeä siitä että kaikesta huolimatta ollaan saatu venytettyä molempien lapsien hoidon aloituksia. Se on vaatinut meiltä molemmilta vanhemmilta ponnisteluja, mutta ollaan onnistuttu. Ilman tuota ihanaa miestä ei se olisi ollut mahdollista. Hän on jaksanut tehdä koulutyönsä kunnialla ja valmistuu etuajassa. Sen lisäksi hän on jaksanut käydä töissä ja olla isä noille kahdelle lapselle. Tottakai ajanpuute joskus saa meidät nahistelemaankin, mutta olen silti kiitollinen.

Hiljalleen on minun kuitenkin aika siirtää katsetta kodin ulkopuolelle. On iso asia että se tuntuu hyvälle kaikkien pettymyksien jälkeen. Ei aikaakaan kun istun koulussa täysipäiväisesti ja sen jälkeen siirryn töihin sairaalamaailmaan. Vihdoin tunnen taas sen kutsumuksen. Vihdoin tunnen ja näen sen kaiken hyvän.

Piilota onnesi

Katselimme lauantaina Nupun kanssa putousta, hipsuttelin samalla Nupun varpaita ja kuuntelin kun Nuppu kikatteli hahmoille. Mieleen putkahti kummallinen ajatus.

Minä olen onnellinen. Oho.

Vaikean masennuksen keskellä ei ole itsestään selvää että kokee onnellisuutta. Nupun ihana kikatus ja Kuutin lämpimät halaukset ovat kyllä parasta terapiaa. Miten voikaan olla että masentuneella äidillä on kaksi noin onnellista lasta?

Ajatukseni onnellisuudesta kostautui sunnuntaina. Jokainen meistä kolmesta lapsesta maksaa hintaa menneisyydestä eri tavoin. Vaikka kaikilla meillä on omat mörkömme, on yksi meistä hävinnyt tämän taistelun. Jo vuosia vuosia vuosia sitten hän valitsi päihteet avukseen, ja jo vuosia sitten ne ovat kääntyneet häntä vastaan. Sunnuntaina hän hävisi jälleen yhden taistelun, jätti hyvästit ja vahingoitti itseään. Tälläkin kertaa hän selvisi kuten niin monta kertaa aiemminkin.

Vuosia sitten olen opetellut olemaan välittämättä. En siksi ettei sisaruksellani olisi väliä. Hänellä on. Sillä kauan aikaa sitten hän oli minulle turvasatama. Olen opetellut olemaan välittämättä sillä hänen taistelunsa sattuu minuunkin. On vaikea nähdä miten siitä kerran niin tärkeästä ei ole jäljellä kuin tyhjä kuori. Ennen pelkäsin hänen puolestaan, ennen itkin hänen puolestaan, mutta nyt… Minä aina kysyn miksi? Miksi et tälläkään kertaa päässyt tuskistasi? Seuratessa hänen armotonta taisteluaan täällä maan päällä, joskus ajatus kuolemasta tuntuu lohdulliselta.

Olen kuullut tarinoita maailman suloisimmasta ja herkimmästä lapsesta. Vaaleatukkaisesta pienestä ihmisestä, joka toi paljon iloa. Koska olen perheen kuopus ja niin paljon muita nuorempi, en koskaan saanut tuntea sitä ihmistä. Kun suljen silmät, voin kuitenkin kuvitella sen vaalean enkelin, joka oli liian herkkä elämään tätä elämää.

Aina aika-ajoin joku väläyttää että sisarukseni teki itse oman valintansa lähtiessään päihteiden tielle. Totta, mutta joku muu teki pohjatyön. Kun on käynyt läpi helvetin aivan liian pienenä ja viattomana, valitsee mitä tahansa päästäkseen hetkeksi pois. Minäkin tiedän sen tunteen. Minä ymmärrän.

Sydämessäni on paljon rakkautta häntä kohtaan, mutta vuosien surutyö alkaa tehdä tehtävänsä. Minun maailma ei romahda kun hänen maailma romahtaa. Saan pidettyä itseni pinnalla. Se varmasti kuulostaa itsekkäältä, mutta kaikkien vuosien jälkeen ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Minun on suojeltava itseäni ja perhettäni.

Siitäkin huolimatta hänellä on paikka sydämessäni. Joskus salaa siihen sattuu, mutta minä pärjään.

Minne katosi 3 tuntia?

Menin keskiviikko aamuna klo 8 kouluun. Pahoittelin myöhästymistäni sillä en heti löytänyt luokkaa. Sen jälkeen pimenee.

Silmissä ensin sumeni ja sen jälkeen luennoitsija näkyi kahtena. Tarkistin että näkyykö kaikki muutkin, ja kyllä näkyy. Sinnittelen. Yritän lähettää kotiin viestiä mutta lopputulos on pelkkää sotkua. Välillä hetkeksi kirkastuu ja sit taas pimenee. Puhelin näyttää valuvan käsistä. Päässä pyörii. Olin aamulla tullut autolla kouluun, joten hätääntynyt S hyppäsi lasten kanssa taksiin. He ajoivat hakemaan minut koululta. Ajettiin sairaalaan. Valitettavasti siinä kohtaa kun tapasin neurologin kohtaus oli jo mennyt ohi eikä siitä ollut enää merkkejä.

Mutta noin kolme tuntia elämästä on kadonnut. Hämäriä muistikuvia sieltä täältä, mutta minkäänlaista kokonaiskuvaa ei ole. Illalla sain valita jäänkö osastolle vai lähdenkö kotiin. Tulin kotiin lasten luo. Vihaan olla potilaana ja iltavuoron hoitaja vihasi selvästi työtään, joten koti tuntui hyvältä ratkaisulta.

Nyt olen vuorokauden kerännyt palasia sieltä täältä. Tuntuu aivan hullulta että kaikki muuttui aivan minuuteissa. Hetkeä aiemmin olin kotona herännyt lasten kanssa, keittänyt puuron, syönyt aamupalan ja ajanut autolla kouluun. Noin 5 minuuttia auton pysähtymisen jälkeen pimenee ilman minkäänlaista ennakkovaroitusta.

Yritän toivoa että kaikki johtui vain migreenistä eikä se tule takaisin enää. Migreeni on vuosien saatossa aiemminkin muuttanut muotoaan.

Kun teininä sain diagnoosin migreeni ajattelin että se on parilla napilla korjattavissa. En olisi koskaan uskonut kuinka paljon se hankaloittaa ihan normaalia arkea. Jos stressaan saan migreenin, jos otan lasten kanssa yllättävän juoksuspurtin voin saada migreenin, jos nukahdan väärään asentoon voin saada migreenin. Bussimatkalla kouluun toisen ihmisen voimakas hajuvesi saattaa aiheuttaa migreenin. Olisi varmasti helpompi luetella asiat mistä sitä ei tule.

No mites se pelastava nappi sitten? Sitä ei ole. Minulla on estolääkitys, miljoona peruskipulääkettä ja kohtauslääkkeet. Joskus ne auttaa ja joskus ei. Ennen estolääkettä kohtauksia saattoi tulla 4x viikossa. Ne saattoi kestää 6-18 tuntiin kovimmillaan ja sen jälkeen vielä vähän laimeampana. Joskus sattuu päähän kuten kaikilla muillakin.

Nyt ensimmäistä kertaa (no ei nyt ehkä ihan ekaa kerta…) minua kuitenkin vähän ahdistaa. Jostain aivan kummallisesta syystä en pyytänyt keneltäkään apua. Opettajan kertoman mukaan hän oli ihmetellyt käytöstä ekan kerran 8.30 ja klo 11 olin poistunut luokasta. 2,5h olen ollut lähes toimintakyvytön enkä silti ole pyytänyt apua. Entäs jos näin käy uudelleen enkä olekaan näin onnekas että istun turvallisesti tuolissa? Uskallanko enää ajaa siskoni perheen luokse yksin lasten kanssa kun sinne on kuitenkin ajomatkaa 5tuntia?

Meidän arki muuttaa taas muotoaan…

Kuvassa pari lähettämääni viestiä kotiin…