Piilota onnesi

Katselimme lauantaina Nupun kanssa putousta, hipsuttelin samalla Nupun varpaita ja kuuntelin kun Nuppu kikatteli hahmoille. Mieleen putkahti kummallinen ajatus.

Minä olen onnellinen. Oho.

Vaikean masennuksen keskellä ei ole itsestään selvää että kokee onnellisuutta. Nupun ihana kikatus ja Kuutin lämpimät halaukset ovat kyllä parasta terapiaa. Miten voikaan olla että masentuneella äidillä on kaksi noin onnellista lasta?

Ajatukseni onnellisuudesta kostautui sunnuntaina. Jokainen meistä kolmesta lapsesta maksaa hintaa menneisyydestä eri tavoin. Vaikka kaikilla meillä on omat mörkömme, on yksi meistä hävinnyt tämän taistelun. Jo vuosia vuosia vuosia sitten hän valitsi päihteet avukseen, ja jo vuosia sitten ne ovat kääntyneet häntä vastaan. Sunnuntaina hän hävisi jälleen yhden taistelun, jätti hyvästit ja vahingoitti itseään. Tälläkin kertaa hän selvisi kuten niin monta kertaa aiemminkin.

Vuosia sitten olen opetellut olemaan välittämättä. En siksi ettei sisaruksellani olisi väliä. Hänellä on. Sillä kauan aikaa sitten hän oli minulle turvasatama. Olen opetellut olemaan välittämättä sillä hänen taistelunsa sattuu minuunkin. On vaikea nähdä miten siitä kerran niin tärkeästä ei ole jäljellä kuin tyhjä kuori. Ennen pelkäsin hänen puolestaan, ennen itkin hänen puolestaan, mutta nyt… Minä aina kysyn miksi? Miksi et tälläkään kertaa päässyt tuskistasi? Seuratessa hänen armotonta taisteluaan täällä maan päällä, joskus ajatus kuolemasta tuntuu lohdulliselta.

Olen kuullut tarinoita maailman suloisimmasta ja herkimmästä lapsesta. Vaaleatukkaisesta pienestä ihmisestä, joka toi paljon iloa. Koska olen perheen kuopus ja niin paljon muita nuorempi, en koskaan saanut tuntea sitä ihmistä. Kun suljen silmät, voin kuitenkin kuvitella sen vaalean enkelin, joka oli liian herkkä elämään tätä elämää.

Aina aika-ajoin joku väläyttää että sisarukseni teki itse oman valintansa lähtiessään päihteiden tielle. Totta, mutta joku muu teki pohjatyön. Kun on käynyt läpi helvetin aivan liian pienenä ja viattomana, valitsee mitä tahansa päästäkseen hetkeksi pois. Minäkin tiedän sen tunteen. Minä ymmärrän.

Sydämessäni on paljon rakkautta häntä kohtaan, mutta vuosien surutyö alkaa tehdä tehtävänsä. Minun maailma ei romahda kun hänen maailma romahtaa. Saan pidettyä itseni pinnalla. Se varmasti kuulostaa itsekkäältä, mutta kaikkien vuosien jälkeen ei ole enää muuta vaihtoehtoa. Minun on suojeltava itseäni ja perhettäni.

Siitäkin huolimatta hänellä on paikka sydämessäni. Joskus salaa siihen sattuu, mutta minä pärjään.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *