Arkistot kuukauden mukaan: maaliskuu 2017

Lapsen ajatuksia

Esikoinen täyttää kesällä viisi vuotta. En ymmärrä kuinka hänen syntymästä on jo niin pitkä aika, mutta kalenteri väittää minulle ajan kuluneen.

Ennen omia lapsia ajattelin että noin 2-5vuotiaiden lapsien arki on selviytymistä ruokapöydästä, pukemisesta ja tylsistä kauppareissuista. Ajattelin, että ensin on vauva, sitten uhma ja sitten mennäänkin kouluun. Nyt, kun olen katsonut oman lapsen kasvua, olen huomannut sen olevan paljon muutakin.

Nuppu oli noin kaksi ja puoli vuotta kun hän ensimmäisen kerran hoksasi ihmetellä missä minun isäni on. Koska hän on kuollut 24 vuotta sitten, jouduimme käymään jo silloin ensimmäisen keskustelun kuolemasta. Nuppu oli noin kolme vuotias kun hän ekaa kertaa ihmetteli kun ystäväni otti vauvan rinnalleen. Kerroin, ja asiaan palattiin vielä monta kertaa. Nuppu on ihmetellyt miksi taivas on joskus värikäs, miten tähdet pysyvät taivaalla, missä hänen tulevat lapset ovat nyt. Ollaan pohdittu joulupukin olemassa oloa, vesilätäköiden syntymistä ja vastaantulevien ihmisten nimiä. Joskus Nuppu on niin vakuuttuneesti puhunut että hänellä on isosisko, että olen pohtinut tietääkö hän keskenmenosta joka oli ennen häntä. Ei tiedä, mutta niin vakuuttava hän oli. Joku aika sitten tein facebookissa ”kysy lapseltasi vastaus” tyyppisen kierto viestin ja siinä hän pohti, että äidin kanssa yhteistä on sisällä oleva virtsarakko.

Meillä asui noin puolen vuoden ajan lohikäärme, joka söi meidän kanssa, leikki meidän kanssa ja hänetkin piti laittaa autossa turvavöihin. Hiekkalaatikossa on ollut kauppa, leipomo ja Arendel (millon hiekasta, millon lumesta). Olemme keskustelleet lääkärileikkien ohessa mistä pissa tulee ja mitä sydän tekee.

Kieltämättä kysymys ”missä minun lapseni ovat kun he ei ole vielä minun mahassa” sai minut jopa hieman hämilleen. En koe että olisin valmis vielä käymään tätä keskustelua. Mutta niin se vaan pieni mieli janoaa tietoa ja vastauksia, samalla kun mieleen pulpahtaa uusia kysymyksiä. Noh, mitä minä vastasin tähän vauva kysymykseen? Häkellyin sen verran etten osannut sanoa mitään ensiksi. Lopulta kysyin, että onko tytöllä itsellä jotain ajatusta. Ja voi miten kaunis se ajatus oli ”Ne on vielä enkelipölyssä”.

Ollappa vielä leikki-ikäinen! Maailma on niin ihmeellinen, vauvat on enkelipölyssä ja kuollessa ihmiset menevät taivaaseen. Laastari parantaa ja jos ei, lääkärit osaa korjata mitä vain. ”Minä osaan, minä pystyn, minä olen kaunis” niin kertoo oma sisäinenpuhe. Ei ole kysymystä mitä ei voisi kysyä tai ajatusta mitä jakaa. Joskus suututtaa kun niin kovasti haluttaisiin jo vähän irtaantua vanhemmista, mutta ei liikaa kuitenkaan. Supersankarin joskus vaikea uskoa, että kiipeilyteline onkin liian korkea.

On olemassa ”ajatuksia”, ja sitten ajatuksia. Lapset voittavat meidät aikuiset tässä 8-0.

Rikki revittynä

Tähän saakka minua on hoidettu masennuspotilaana ja viime vuoden lopulla pyysin päästä lisätutkimuksiin.

Tällä hetkellä oirekuvassa masentunutta tai alakuloista mielialaa päivittäin, mielenkiinnon puutetta, unettomuutta, levottomuutta, väsymystä, arvottomuuden ja syyllisyyden tunteita sekä kuoleman ajattelua. Lähinnä toivoo että kärsimys päättyisi.

Olin jo vuoden verran pohtinut voisiko minulla olla kaksisuuntainen mielialahäiriö sillä elämän varrella on noin viisi masennusjaksoa ja noin kolme ”ylivirittynyttä” kautta.

Oireita kuvatessa sanoo olleensa ylivirittyneessä tilassa (huomioi traumatausta). Nuorempana tehnyt isoja päätöksiä hetken mielijohteesta. Tunnistaa että ajatukset käyvät ylikierroksilla, unen tarve vähenee, vaikea nukahtaa ajatusten vilkkauden vuoksi ja kuvailee, että on vaikea olla paikoillaan.

Tässä yhdessä testissä täytyivätkin vakavan masennuksen kriteerit sekä hypomania jakson kriteerit. Lääkärini ei kuitenkaan ole vakuuttunut että sairastaisin bipoa. Masennus ja hypomania voivat selittyä myös traumataustalla. Testissä myös post-traumaattisen stressihäiriön kriteerit täyttyivät, ja tämä lisättiin masennuksen rinnalle.

Potilas kertonut terapiassa traumaattisesta taustastaan lapsuuteen liittyen. Tulee esiin pitkäkestoista altistusta psyykkiselle ja fyysiselle väkivallalle, ja hyväksikäytölle.

Kuvaillessani persoonallisuutta täyttyivät estyneen, depressiivisen ja epävakaan persoonallisuuden kriteerit.

Vetäytyvä, ei luota, hankala, vetäytynyt ystävyyssuhteista, välttelee kanssakäymistä, uskoo ettei ole yhtä kiinnostava ja viehättävä kuin muut, onneton, apea, riittämätön, arvoton, ollut itsensä vahingoittamista, äkillisiä mielialanvaihteluja, tyhjyyden tunnetta.

Siinä olen minä. Muutamassa lauseessa. Paljaana. Rikki revittynä. Niin rehellisenä, että sattuu. Toisille sanoja sanojen perässä, mutta minulle niin paljon enemmän. Minulle nuo asiat joinain päivinä kaikki mitä olen. Onneksi on niitä toisiakin päiviä. Niiden päivien ansiosta minä olen vielä täällä.

Arjen risut ja ruusut

Käytiin eilen fiilistelemässä uutta kotia. Se oli muuttunut jo ihan hurjan paljon viime näkemästä. Siellä oli katto ja lattiat paikallaan sekä lähes kaikki kiintokalusteet. Vaikka jääkaappi ja pakastin seisoikin keskellä olohuoneen lattiaa, lattia ja tasot oli suojapaperilla peitetty, niin kyllä siitä jo fiiliksen sai millaiseen kotiin me muutetaan. Mies on jo ihan valmis muuttamaan, mutta minulla on rauhallinen fiilis. Ihana suunnitella ja tuumailla kaikessa rauhassa. Niin, ja kinastella olemattomasta työpöydästä.

Meillä on muuten ollut melko alavireinen viikko. Nuppu on uhmistellut varsinkin ruokailujen kanssa ja alkuviikosta olin siihen jo aika loppu. Puhuessani aiheesta ystävän kanssa nousi oikein kyyneleet silmiin. Niin kovasti minua harmittaa kinastella tuon neidin kanssa. Riidat toki kuuluvat elämään. Huomaan, että riidat Nupun kanssa ovat selvästi alkanut muistuttamaan oikeita riitoja.

Kuutti puskee kulmahammasta, joten kuolaa ja kiukkua välillä riittää. Pari maitolasia on kaatunut pitkin lattiaa eikä ihan ilman kopsujakaan olla selvitty. Hampaan takia myös illalla nukkumaan meno on välillä tympinyt. Kävi herra hakemassa yhtenä päivänä roskia roskiksesta. Ai että.

Onneksi loppuviikko on sujunut paremmin. Lapset ovat leikkineet yhdessä, halanneet ja hassutelleet. Loppuviikosta onneksi myös Nupun ruokailut on mennyt paremmin. Ihana oli äitinäkin kokea se fiilis lapsi monen päivän nirsoilujen jälkeen pyytää kolmatta annosta kotitekoisia pinaattilettuja vaikkei hän yleensä pinaatista välitä. Voi kun aina huonoina päivinä muistais että se menee ohi. Arki on täynnä huippu hetkiä kuten tänään. Kuutti silitti siskonsa tukkaa ja halasi, silitti ja halasi. Siellä ne nurkan takana kikattelivat yhdessä.

Nuorempi kömpi juuri nukkumaan ja me Nupun kanssa katsellaan vielä putous yhdessä. Otan tytön kainaloon, kehun hyvästä päivästä ja halaan ruttuun. Kuutin kanssa meillä on näitä kahden keskisiä hetkiä Nupun päiväkotipäivinä, mutta Nupun kanssa vähemmän. Nämä lauantai-illan hetket on tärkeitä meille molemmille. Tulee aika kun lauantai-illat äidin kanssa ei tule kuuloonkaan. Toivon kuitenkin että teini-iän myrskyjen jälkeen(kin) äidin kainalo on turvallinen paikka.

Siinä pintaraapaisu meidän arkeen!

Hei hei tuti!

Meillä molemmat lapset ovat syöneet tutia. Nuppu hyväksyi tutin 2kk kohdalla, Kuutti heti parin viikon ikäisenä. Molempien kohdalla olen alusta saakka rajoittanut tutin käyttöä lähinnä nukutuksiin ja automatkoihin. Kuutin kanssa olin tässäkin lepsumpi.. Nupun vieroitin 1v 1kk ja Kuutin nyt 1v ja 2kk.

Vieroittamisen aloitus on aika helppoa kun on rajoittanut jo alusta pitäen. Kuutin kanssa viikko ennen unitutin pois jättämistä huolehdin että huvitutia ei todella tule käytettyä eikä tutit ole näkyvillä. Eräänä päivänä vaan päätin, että tänään on se päivä.

Ensimmäisenä iltana Kuutti ensin huuti ja sitten kiukutteli yhteensä noin 20 minuuttia. Taputtelin pyllyä sen ajan kunnea hän nukahti. Seuraavana iltana meni 15min. Kolmantena otettiin pomppaus 40 minuuttiin. Mies oli antanut päiväunille tutin joten otimme vähän takapakkia.

Nyt on noin viikko mennyt ilman tutia. Lauantaina yökylässäkään ei ollut kuulema ongelmaa vaan tyyppi olu nukahtanut parissa minuutissa pyllyä taputellen. Sitä jännitin etukäteen.. Eilen illalla laitoin lapset yhtä aikaa sänkyihinsä ja sinne ne nuupahtivat melko pian ilman minun läsnäoloa. Ei itkuja, ei kiukkuja. Ihanaa!

Muistan kun Nupun aikaan tutin vierottamisesta varoiteltiin. ”Se on kamalaa”. Eihän se kivaa toki ole, mutta ei kamalaakaan. Meillä molemmat lapset ovat olleet suhteellisen nopeita vieroittumaan johtuen varmasti rajoituksista, pienestä iästä (ennen uhmaa) ja siitä etten minä pikku itkuista hätkähdä.

Molemmat lapset ovat olleet kotona ”yksin” nukahtajia noin vuoden ikäisestä alkaen. Vieraassa paikassa nukkumaan meno on toki ollut kiukuttelua. Silloin on ollut vaikea sano että kiukkuavatko he enemmän jos olen läsnä vai silloin kun en ole. Heti rutiinien ulkopuolella on hankalampi tietää mikä on oikea ratkaisu. Välillä on huudettu enemmän, välillä vähemmän. Kaikki hengissä. Tutin pois jäätyä olen nukuttanut nämä ”yksin nukkujatkin” pyllyä taputellen, ja sitten ollaan opeteltu siitä hiljelleen pois myös. Alle viikossa sekin.

Tutia ei suositella vastasyntyneen ensi viikkojen aikana imetyksen näkökulmasta, ja tätä olen pyrkinyt noudattamaan. Imetyksen kannalta on tärkeää, että vauvan imut tulevat rinnalle. Siten maito nousee ja maidon määrä saadaan nostatettua vauvan tarpeisiin. Tutin ja pullon saaminen voi myös häiritä vauvan imuotetta rinnalla. Tuti ei saisi myöskään myöhemmin korvata rintaa. Tärkeä on huolehtia ettei syöttövälit pitene tutin vuoksi liikaa. Minä olen myös miettinyt tutin käytön rajoittamista ja lopettamista suunterveyden kannalta.

Tuti on ollut kuitenkin tärkeä apu meidän arjen helpottamiseen esim juuri automatkoilla. Joskus tutilla on pelattu lisäminuutteja kun vauva on herännyt esim minun ollessa suihkussa. Joskus se on vaan pelastanut äidin hermoromahdukselta kun on ollut joku muu tärkeä homma kesken.

Tutista ei pidä tehdä pahista, mutta tietyt jutut on hyvä tietää. Kiitos ja hyvästi tutit! 😙

Äidin vapaa

Lauataina klo 11 perhe hyppäsi autoon ja suuntasi lasten isomummon luo. Minä ja koira jäätiin sohvalle ihmettelemään hiljaisuutta. Tokihan meillä on hiljaista kun lapset nukkuvat, mutta hiljaisuus on erilaista kun jää kotiin aivan yksin.

Nupun syntymän jälkeen olen ollut todella kiinni lapsissa eikä lapset ole ollut juurikaan hoidossa. Nupunkin yökylät on yhden käden sormilla laskettavissa ja hän täyttää kesällä viisi. Kuutti on ollut kahdesti minusta erossa, mutta silloinkin isänsä kanssa. Osittain tämä johtuu tukiverkon puuttumisesta, osittain siitä etten luota lapsia kenelle tahansa. Minä en missään nimessä valita. Yökyläilyjä en niin kaipaa. Joskus jos apua kaipaisin, ne liittyvät arkisiin asioihin ja tunnin parin lapsenvahtiongelmiin.

 

Kun tälläinen harvinainen lapsivapaa minulle suodaan, on se melkoista. Odotus vaihtuu nopeasti ikävään, sitten taas odotukseen ja taas ikävään. Joskus jopa olo on tyhjä ilman lapsia. Onneksi se tasoittuu ja lopulta voi jopa nauttia olostaan.

Ai että minä lauantaina nautin viinistä, trivialista ja niistä ihanista naisista. Mä en tuntenut heistä kuin kaksi, mutta onneksi he avoimesti ottivat minut joukkoon mukaan. Ja hei, ekaa kertaa ikinä pärjäsin trivialissa. Sillä on ehkä jotain tekemistä asian kanssa että pelasimme pareittain, mutta ei puututa pikkuseikkoihin.. Syötiin, puhuttiin, juoruiltiin, pelattiin ja katsottiin putousta. Tasaisen puheen sorina täytti asunnon nopeasti ja kaikilla vaikutti olevan hauskaa. Puolen yön maissa muut alkoivat pakkautua taksiin ja minä suuntasin kotia kohti lepäämään. Ekaa kertaa vuosiin minä nukuin jopa 10.30 asti aamulla! 

Näiden lyhyiden vapaiden jälkeen sitä on taas parempi äiti. Jaksaa taas kiukkuja ja sotkuja kun on saanut välissä päivän hengähtää. Sitä nauttii lasten höpötyksestä, ja kuulee lasten naurun uudella tavalla. Pieni ikävä tekee joskus hyvää. Siitäkään huolimatta en haluaisi että lapset olisi enemmän hoidossa. ”Päivät on joskus pitkiä, mutta vuodet lyhyitä”. Se pitää niin paikkaansa.

Ihana vapaa, vähän vähemmän ihana krapula, hieman uutta energiaa ja nyt kaikki on taas paikoillaan. ♡

Kyllästynyt

Minä olen ihan kyllästynyt. Kyllästynyt koko masennukseen, ja ennen kaikkea sen hoitoon. Lähes viikoittaiset käynnit alkaa tuntua typerältä. Minulla ei ole mitään sanottavaa enää. Ei juuri nyt. Tiedän ettei hoitoa pitäisi keskeyttää vain siksi että, voin nyt hyvin ja olen ärsyyntynyt. Parin kuukauden päästä tilanne voi olla taas ihan toinen. Haluaisin kuitenkin jonkin muuttuvan.

Minulla oli lääkärin tapaaminen viikko sitten. Hänen asenne oli kyllästyttävä ja sen takia minustakin tuntuu tältä. Lääkäri oli unohtanut koko ajan, saapui vasta kun hänelle soitettiin ja tapaamisen hän pääasiassa luki vanhoja tekstejä. Minusta tuntui ettei hän kuullut minua vaan hän oli päättänyt miten asiat ovat. Piste. Hän on tehnyt tämän saman aiemminkin ja tuolloin poistuin vastaanotolta itkien. Tällä kertaa vihaisena.

Yhteistyö henkilökunnan kanssa on hirveän tärkeää enkä minä missään nimessä ole helpoin ihminen siinä suhteen. Minä luen ja tulkitsen helposti eleitä ja ilmeitä. Huomaan heti jos lääkäri ei ole valmistautunut tapaamiseen, ja se ärsyttää. Huomaan, jos lääkäri on kanssani erimieltä, vaikka hän ei sano sitä. Jos mietimme eri vaihtoehtoja hoidon suhteen, huomaan heti mikä on lääkärin mielestä paras vaihtoehto. Kun huomaan henkilökunnan herkistyvän, hiljenen. Minua ei ole helppo yllättää eikä varmasti helppo hoitaa. Minä vihaan myös sitä, että potilastiedoissani näkyy masennus. Sillä kun menen migreenin takia hoitoon, se muuttaa hoitohenkilökunnan asenteita. Miten voikaan olla että yksi helvetin masennus voi vielä tänä päivänä olla näin vaikea asia jopa hoitohenkilökunnalle? Minua myös jaksaa kerta toisensa jälkeen ihmetyttää miksi odotushuoneessa ihmiset istuvat katse maassa aivan kun häpeillen. Kuinka asenteet voisikaan muuttua jos me itsekin häpeämme? Toki on ihmisiä ketkä tarvitsevat odotushuoneessa oman rauhan pysyäkseen kasassa, sen ymmärrän.

No nyt ollaan taas umpikujassa. Minä ja henkilökunta.. Ja mikä pahinta. Pääsisin tapaamaan traumoihin erikoistuneen tiimin, ja nyt en halua. Vihdoin olisi olemassa taho, joka varmasti osaisi työstää juuri niitä oikeita asioita. Silti minun tekee mieli sanoa ”pitäkää tunkkinne”.

Minun yksi vahvuus on ollut aina se, että haen apua näihin masennusjaksoihin ja saankin puhumisesta apua. Heikkouteni on taas se, että mun tekee heti mieli lopettaa kun jokin asia alkaa tympiä. Ei varmaan tarvitse sanoa, mutta nyt tympii isosti.

Onneksi on edessä lomaviikko. Kokonaiseen viikkoon ei tarvitse huolehtia käynneistä, ei miettiä menneitä eikä edes puhua tästä hetkestä jos ei huvita. Näytän kieltä koko masennukselle, hoidolle ja lääkärille.