Arkistot kuukauden mukaan: huhtikuu 2017

Äiti karkaa ulkomaille

Nyt se on vihdoin varattu. Tämä äiti karkaa ulkomaille ilman lapsia neljäksi päiväksi kesäkuussa! Matkaseurakin on niin priimaa ettei paremmasta väliä.

Kun minä sinä kesäkuisena keskiviikko aamuna lähden junalla kohti helsinkiä, jätän koko sotkun taakseni. Esikoisen ikuisen uhman, kuopuksen ruokailukatastrofit ja koirankarvat. Toki realistinen oletan jälkimmäisiä löytyvän matkalaukusta yli tarpeen.. Ikävä tulee perhettä, mutta samalla olen innoissani. Muutaman päivän ajan minä olen minä enkä vaan kotiverkkari-hätäponnari-kulahtanut äiti. Saan käydä pissillä ilman että joku on siellä vessassa mukana eikä suihkussa käyntiajat ole sidonnaisia kenenkään nukkumaanmenoajoista. Uijui!

Enhän minä olisi äiti enkä mikään jos minua ei vähän jännittäisi miten perheellä sujuu sillä aikaa. Olen aika varma että meillä syödään sillä aikaa jokunen valmisruoka, pyykkikori ratkeaa liitoksistaan ja lapsilla on päällään mitä oudompia vaateyhdistelmiä. Mutta so what? Tekee hyvää niin perheen isälle kun lapsillekin nähdä ettei asiat tapahdu täällä kotona aivan itsestään. Luulempa että mieskin osaa arvostaa minua taas reissun jälkeen muutaman päivän.

Kuutti minua luonnollisesti jännittää eniten koska hän on silloin 1,5v. Toisaalta lohtua antaa että monet tuttavat joutuneet tekemään pidempiä reissuja lasten ollessa pienempiä. Kuutilla on isi koko ajan läsnä ja isi kelpaa kaikkeen aivan yhtä hienosti.

Lentokone, ranta, hyvä ruoka, viini ja shoppailu. Täältä tullaan!

Tai noh… Muutetaan nyt ensin.

Kun lapsi sairastaa

Tiesittekö, että vatsatauti voi olla opettavaista? Kuutti oli kovassa vatsataudissa viikon ja hän on oppi sanomaan sen aikana kakka. Jihuu…

Koska tosiaan tälläinen vatsataudin mahdollisuus on itsekullakin tässä perheessä, vietämme viikonloppua neljän seinän sisällä. Terveenä oleva Nuppu kiipeili viikon seinille kun ei päässyt purkamaan energiaa ulos. Sehän tarkoittaa yleensä sitä että jossain kohtaa iskee megakiukku. Olen saattanut sanoa aiemminkin että tää lapsiperhearki on joskus yks työmaa. Sata koneellista pyykkiä, sata likaista vaippaa, ruokaa kaikkialla ja siivoamista ja siivoamista… Sinkkivoidetta, bepanthenia ja käsien pesua. Väsymystä.

Vaikka olenkin pian sairaanhoitaja ja haluaisin päästä töihin lasten pariin, on oman lapsen sairastelu (vaikka vain vatsatauti) aina vaikeaa. Tunteet voittaa ammatillisuuden. Me olemme onnekas perhe kun pieniä allergioita, flunssia, vatsatauteja ja yhtä murtunutta kättä lukuunottamatta meidän lapset on ollut terveitä. Esikoisen syntymän jälkeen hänen sykkeensä oli huono ja hänet vietiin tarkkailuun. Muistan, että vielä 1-vuotis neuvolassa kysyin asiasta ”eihän minun tarvitse olla huolissaan”. Ei, ei tarvinnut.

Sairaalamaailmassa lasten parissa työskennellessä tehdään työtä myös vanhempien kanssa. Harjoittelussa ollessa huomasin miten tärkeää on kysyä välillä mitä vanhemmille kuuluu. Monet kerrat, kun lapsi nukkui tai oli muuten poissa vanhemman läheltä, kuulumisia kysyttäessä vanhemmilla tuli itku. Vanhemmat tsemppaavat niin kovasti lastensa edessä, että eivät muista huolehtia itsestään. Vanhemman vaisto ja suojeluvietti on vahva. Uskomattoman vahva.

Minulla on myös. Joskus aivan rasittavuuteen asti. Olen Nupun olemassa olo aikana tsemppaamaan kovasti itseäni. Minun on vaikea siirtää vastuuta lapsistani muille koska pelkään. Tuntuu aivan hurjalta ettei aikaakaan kun Nuppu lähtee koulutielle eikä sinne minua mukaan oteta.

Mutta kuinka onnekas olenkaan, kun saan huolehtia tulevasta kouluun lähdöstä. Kuinka onnekas ollenkaan kun meillä jyllää ”vain” vatsatauti. Kuinka onnekas olenkaan kun tuolla yhdessä makuuhuoneessa tuhisee kaksi tervettä ja kultaista lasta.

Hyvä minä?

Viime kirjoituksesta on hurahtanut jo hetki. Aika on vaan kadonnut jonnekin. Kerrankin mukavien juttujen parissa! Tukiäitiasiat on lähteneet etenemään ja olen tästä tosi fiiliksissä. Ensimmäinen tukikontakti antoi mielettömän hienoa palautetta, ja se tietenkin potkii eteenpäin.

Opinnäytetyökin etenee, lapset touhuilee päivät pitkät, muuttopäivä on varmistunut ja päivät on kirkkaampia. Valo virkistää. Tiedän ettei mieleni möröt ole mihinkään kadonneet, ne vain uinuvat hetken. Aion nauttia siitä vielä kun voin.

Hyvät hetket luovat uskoa vaikeiden aikojen keskellä. Vaikea uskoa että vielä aivan hetki sitten mielessäni mietin että voisin kuolla. En halunnut itseäni vahingoittaa vaan lähinnä toivoin että jotain tapahtuisi. Ettei minun tarvitsisi aamulla herätä. Tuntui että kaikkien olisi parempi ilman minua, lastenkin. Nyt tunnen toisin.

Katsoin eräänä päivänä esikoisen vauvavideoita ja yhteen videoon olin minäkin eksynyt. Mietin siinä hetkessä miksi minä olen kaikki vuodet vihannut itseäni. Miksi olen ollut niin armoton. Sillä videolla näin kauniit hiukset, hoikan ja huolitellun olemuksen vaikkakin olin yöhousuissa. Kun katson nyt peiliin, vihaan edelleen ja olemukseni on mielestäni vanhempi, kulahtanut, mitä todellisuudessa olen. Mutta mietin, jos näkisin tästä hetkessä videon 4vuoden päästä näyttäisinkö samalta? Väsyneeltä ja kulahtaneelta? Vihaisinko itseäni samalla tavalla?

Oli menossa hyvä tai huono kausi, viha itseäni kohtaan on aina sama. Joku rikkoi minut. Joku vei minulta hyvän pois aivan liian aikaisin. Haluaisin kerran kokea sen miltä tuntuu olla kaunis ja hyvä, haluaisin kelvata sellaisena kun olen. Ajattelin aina hääpäivän olevan se päivä, mutta ei se ollut..

Ehkä jonain päivänä minä olen hyvä.