Arkistot kuukauden mukaan: heinäkuu 2017

Unelmakartta puoleksi vuodeksi eteenpäin

Olen huomannut että minun tilanteessani auttaa kun kalenterissa on jotain mitä odottaa. Hyvänä ja energisenä päivänä pyrin hoitamaan järjestelyjä, koska huonona päivänä en saa niitä tehtyä. Siksi joku asia voi suunnitteluista huolimatta jäädä tekemättä. Energiat tulevat ja menevät oman mielensä mukaan, joten niitä on hyödynnettävä.

Yleensä mietin asioita hyvin lyhyelle ajalle, koska edelleen ajatus kokonaisesta vuodesta tuntuu liian pitkältä. -”En helvetissä ole täällä vuoden päästä”. Nyt olen kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja miettinyt jopa puoli vuotta etukäteen. Sillä täällä minä olen, puolen vuoden kuluttuakin.

Ensimmäistä kohtaa lähden toteuttamaan parin viikon päästä. Menen ilmajooga tunnille. Pääsin kokeilemaan ilmajoogaa ystävän polttareissa reilu vuosi sitten. Pelkäsin sitä kuollakseni, mutta yllätyksekseni huomasin olevani pitkästä aikaa elossa kun roikuin pää alaspäin liinassa. ”Minä pystyin! Minä uskalsin!”.

Seuraava toteutuva kohta on Nosh-kutsut. On äärimmäisen vaikeaa kutsua ihmisiä tapahtuman merkeissä kylään koska tunne, etten ole sen arvoinen että ihmiset tulisivat, jyskyttää takaraivossa. Tämän asian kanssa en ole aivan sinut vieläkään… Mutta minä yritän. Nähtäväksi jää tuleeko tästä kokemus joka työntää minut vain kauemmaksi ihmisistä vai kenties murtaa muuria, jonka masennusaikana olen ympärilleni rakentanut.

Haaveilen myös ihanasta piknikistä, ja reissusta joko Kolille tai Järvisydämeen. Mutta näiden toteuttamiseen en ole löytänyt voimia.

Tärkein kohta kaikista.. Mies kutsuu tätä minun eat, pray, love reissuksi. Tammi-helmikuun vaihteessa lähden YK-SIN venetsiaan. Olen haaveillut Venetsian karnevaaleista monta monta monta (!) vuotta. Kun Nizzan reissulla eräs kaveriporukka viereistä pöydästä kertoi olevansa Venetsiasta, tuli fiilis että se oli merkki. Nyt jos koskaan tämä on toteutettava.

En voi kieltää etteikö jännittäisi nousta koneeseen pitkästä aikaa ihan yksin. Nuorempana ei paljon jännittänyt, mutta nyt jännittää isosti. Mutta minä teen tämän. Syön päivät pitkät Italialaista jäätelöä, juon ihanaa viiniä ja haastan itseäni kuulemaan omat ajatukseni. Otan mukaan hyvän kirjan ja lasken irti ”minun on pakko” ajatuksesta. Matka on jo varattu, joten en voi jänistää enää.

Lasten kanssa haaveilen mukavista hetkistä arjessa kuten riidattomista ruokailuhetkistä ja rennoista leikkihetkistä. Haluan halata heitä useammin ja sanoa muutaman kerran vähemmän ettei äiti nyt jaksa.

Mistä sinä unelmoit?

Vauvauutisia. Vaan ei omia.

Kolme ystäväperhettä odottaa vauvaa ja heidän lasketut ajat on muutaman kuukauden sisällä toisistaan. Talvella on tulossa varsinainen vauvabuumi! Mites mun vauvakuume? Se tunne, että kyllä meille yksi vielä tulee jos vaan sellainen meille suodaan? Mistä nämä ajatukset nyt tulevat?

Juuri nyt en usko, että meidän perheessä nähdään vauvaa numero 3. Tosin kolmenkympinkriisi on jo oven takana, että eihän sitä koskaan tiedä. Nyt kuitenkin tuntuu, että meidän perhe on tässä.

Monikaan ”uudempi” ihminen elämässäni ei tiedä, että ennen avioliittoa mieheni kanssa, minulla on ollut myös kaksi pidempää suhdetta naisten kanssa. En ole koskaan ollut yleisesti kiinnostunut naisista vaan olen ihastunut tasan näihin kahteen ihmiseen. Sukupuolella ei ole ollut silloin merkitystä. Tämä ei sinäällään ole ollut mikään suuri salaisuus sillä ehdin aikanaan tulla ”kaapista ulos” perheelleni ja seurustelimme julkisesti aina. Aviomiehenikin on tiennyt tästä aivan ensipäivistä.

Yksi näistä odottajista on entinen tyttöystäväni. Hän odottaa vauvaa oman tyttöystävänsä kanssa. Olen vilpittömästi aina ollut onnellinen heidän puolesta ja sen vuoksi varmasti olemmekin voineet olla ystäviä. Tällä ihmisellä on hyvin spesiaalipaikka sydämessäni, sellainen etten tiennyt sellaista olevankaan. Kenenkään muun entisen kohdalla en tunne tälläistä onnea kun heillä menee hyvin, tai hätää jos jokin on pielessä. Kenellekään muulle minun ei tee mieli soittaa kun koen jotain suurta. Hän osallistui jopa tyttöystävänsä kanssa meidän häihin. Se rakkaus, mikä kerran oli, on vaan muuttanut muotoaan.

Tämän naisparin vauvauutinen oli odotettu ja ihana. Juttelimme puhelimessa ja uutisen kuultuani itkin onnesta. Kolme pitkää vuotta ja viimein heidän unelmasta tulee totta. Samalla sisälläni kuitenkin vähän muljahti.

Erosimme aikanaan, koska minä halusin muuttaa helsinkiin ja hän lappiin. Minä halusin perheen ja hän ei. Ei sillä että niihin aikoihin naisparin klinikalla käynti olisi mitenkään mahdollista ollutkaan. Tein silloin kipeän ratkaisun ja laskin hänet menemään. En osannut kuvitella eläväni ilman lapsia..

Ajan kuluessa hän muutti helsinkiin ja minä pyörähdin lapissa. Minulle lapin reissusta ei jäänyt käteen kun pari yhden illan juttuja, jotka mielelläni unohdan. Hän sen sijaan, yhden sammakon jälkeen, löysi tämän tyttöystävän, jonka kanssa hän rakensi talon ja nyt perustaa perheen.

Se, mikä sisälläni muljahti, oli tunne luopumisesta. Se sama tunne, kun vuosia sitten päätin, luopua siitä puolesta itsessäni jotta voin saada perheen. Hetken mietin miten asiat olisi mennyt jos silloin vuosia sitten tiennyt maailman vielä muuttuvan. En kuitenkaan haikaile menneitä vaikka hetken ajatukseni kulkivat menneisyydessä. Uutiset kuultuani kerroin ne läheisimmille sukulaisilleni ja kuulin heidän äänestään vilpitöntä onnea. Äitini, joka tunnetaan monesta muttei tunteilusta, sanoi kyynelehtineensä uutiset kuultuaan. Niin spesiaalityyppi on kyseessä.

Luojan kiitos asiat ovat edenneet niin että tämä oli heille mahdollista. He, jos ketkä, ansaitsevat tämän vauvan. Jos saisin yhden toiveen, toivoisin kaiken sujuvan hyvin heille.