Arkistot kuukauden mukaan: joulukuu 2017

Joulunakin ajatuksissa

Minulla on ollut tapana tehdä jouluruokia yli oman tarpeen, ja aivan tarkoituksella. Yleensä teen sen rutiinilla sen suuremmin ajattelematta. Tänä jouluna oli toisin.

Ylimääräiset jouluruuat laitan äidin mukana veljelleni. Veljelle, joka kerran oli. Nyt tuon ihmisen äänessä on jotakin tuttua, mutta muuten en tunne häntä enää. Olen itkenyt ja surrut. Olen halunnut auttaa. Siskoni on itkenyt vielä enemmän. Auttanut vieläkin enemmän. Ikävöi eniten. Silti kukaan ei onnistunut kannattelemaan veljeäni. Veljeni on lämmin muisto ja viiltävä suru. Hän on olemassa, mutta ei kuitenkaan.

Olen tehnyt surutyötä veljeni vuoksi ja onnistunut siinä melko hyvin. Ymmärrän nyt etten voi saada niitä aikoja takaisin. Tiedän että jonakin päivänä saan puhelun joka särkee sydämeni mutta tuo mukanaan myös lohtua. Tänä jouluna tehdessäni hänelle jouluruokia tunsin suurta ikävää. Ajattelin kuinka joulu on hänelle vain päivä muiden joukossa. Kylmä ja synkkä. Ajattelin kuinka hän on tänäänkin yksin. Mietin että satuttaako lähettämäni ruuat häntä. Muistuttavatko ne häntä siitä kuinka yksin hän on. Minun perheeni leikki ja nahistelivat ympärilläni, mutta hetken tunsin sen yksinäisyyden olevan läsnä. Minä olen onnekas sillä sain palata ajatuksistani tähän hetkeen lämpimään kotiin läheisteni luo.

Olen pahoillani sinun puolestasi. Tiedäthän sen?

Joulu lapsiperheessä

Terapeutti kysyi viime käynnillä mitä ajattelen joulusta. En mitään oikeastaan. En muista onnellisia joulua, mutta en muista kyllä suurta draamaakaan vaikka ainekset toki siihen on ollut. Muistan muutaman joululahja onnistumisen ja muutaman pettymyksen. Normaaleja muistoja?

Aikuisuuden jouluista päällimmäisenä muistan joulun kun Kuutti syntyi. Se joulu oli jotenkin käänteentekevä. Se joulu opetti että joulu voi olla rauhoittumisen aikaa. Kuutti syntyi 20päivä ja kotiuduimme 22päivä. Oltiin vaan vauvakuplassamme johon vain harvat pääsivät ensimmäisiin viikkoihin. Aattona nukuttiin päiväunia, tehtiin ruuat ja tehtiin se mitä jaksettiin. Kukaan ei myöskään odottanut meiltä mitään eikä stressistä ollut tietoakaan. Siihen tähdätään tänäkin vuonna.

Tänä vuonna ajateltiin käydä katsomassa hevoskulkuetta, kenties pulkkailla, syödään, nukutaan päiväunet ja illalla käy joulupukki. Loppuillan lapset varmaan ihastelevat uusia leluja, ja minä juon lasin viiniä.

Olen pohtinut paljon miten saisin lapsilleni muiston onnellisesta joulusta. Olen tullut siihen tulokseen ettei heidän onni ole siitä kiinni onko kaapit siistit, joten perussiivousta lukuunottamatta meillä ei joulusiivousta tehdä. Kinkun, lohen ja porkkanalaatikon lisäksi meidän ruokapöydästä löytyy peruna-jauhelihasoselaatikko eli jotain minkä syömisestä ei tarvitse lasten kanssa tarvitse vääntää. En itsekään ole suuri jouluruokien ystävä, joten ymmärrän miksi lapsetkaan ei järin intoile niistä.

Meillä on ollut myös (oman pienen perheen) perinteenä että lapset saavat avata lahjan tai kaksi heti aamulla, jotta pukin odottelu ei tunnu niin loputtoman pitkältä. Aamun paketeista löytyy aina tekemistä esim lelu tai peli. Pukki on yleensä käynyt jo heti klo 15, myös tämän odottelun kamaluuden vuoksi, mutta tänä vuonna pukki ehtii meille vasta klo 17 jälkeen. Ehkäpä avaamme kahdet lahjat… Joulussa on myös parasta se, että se on juhlapyhistä ainoa, jolloin järjestelyt meidän perheessä jakautuu tasan. Mies valmistaa kalat ja lihat, minä hoidan rehut (kuten puolisoni laatikkoja ja salaatteja kutsuu..)

Vinkkini lapsiperheen onnistuneeseen jouluun siis ovat: Unohtakaa liian tiukat perinteet jotka ovat kulkeneet suvussa vuosia, ja luokaa omia. Unohtakaa sotkuiset kaapit, ne odottavat kyllä. Tehkää perinteisten jouluruokien rinnalle jotain mistä lapset oikeasti pitävät niin joulurauha säilyy myös nirsoilevan lapsen kanssa joulupöydässä. Sopikaa aikuisten kesken jo tänään minkä asian kukakin hoitaa huomenna niin huomenna ei tarvitse kiristellä hampaita epätasaisesti kasaantuneista hommista. Antakaa lasten avata jo aamulla yksi mieluinen paketti niin he puuhaavat sen parissa kun aikuiset valmistelevat esim joulupöytää. Olkaa läsnä, älkää vain keittiössä. Nostakaa jalat ylös, ottakaa lapset kainaloon ja kertokaa kuinka ylpeä olette heistä. Kehukaa siitä missä he ovat juuri tänään onnistuneet sillä vaikka lelut menevät ulos muodista, kauniit sanat jäävät muistoihin.

Hyvää joulua!

Äitiys on paskaa?

Sini Ariel tuumasi, että äitiys on paskaa. Jonkun kyselyn tuloksista selvisi, ettei suomalaisia kiinnosta alejauhelihan metsästys prismasta eli lapsiperheen arki. Onko vanhemmuus ja äitiys paskaa? Noh. Ainakin meidän ”opetellaan kuivaksi” elämänvaiheessa monenlaiset eritteet ovat tulleet tutuksi.

Jos somea on uskominen, lapsiperheenarki on merkkivaatteita, täydellisiä piparkakkutaloja ja joulukuusia. Se on täydellisesti aseteltuja sisustuselementtejä, ja parhaimmat saavat lapsetkin aseteltua kuvaan patsaan lailla. Joskus joku kertoo miten maito on kaatunut lattialle, mutta sekään ei haittaa, koska rakkaus lapsiin pesee lattiatkin.

Minä rakastan lapsiani suurimman osan ajasta. Mutta esim eilen, puolisoni sai viestin töihin, jossa kerroin vihaavani meidän rakkauden hedelmiä. Enkä edes valehdellut. Siivottuani lattialta kulhollisen jugurttia, yhdet pissat ja tapeltuani tunnin nukkumaanmenosta molempien kanssa, selviteltyäni heidän riitoja pitkin iltaa, olin aika varma että vihaan lapsiani. Lapsiperheenarki on suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassakin. Ja se on ok.

Kukaan ei kai väittänyt että arki lapsiperheessä olisi helppoa. Pakko myöntää, että on sitä tullut joskus pohdittua ”tämänkin ajan olisin voinut matkustella”. Olisinko silloin onnellisempi? Tuskin, koska mieleni ja sydämeni kaipaisivat lapsia. Ajatus lapsiperheenarjesta kummittelisi takaraivossa. Muistan sen jo ajalta ennen kumppaniani. Mutta uskonko, että joku on onnellisempi ilman lapsia? Ehdottomasti, jos lapsettomuus on oma valinta.

Pitkät viikonloppuaamut, spontaanisti aamuyön tunteihin venyneet pikkujoulut, vuosilomasuunnitelmat vain itseä varten. Palkka menee vain omiin tarpeisiin, pyykkiäkin olisi ainakin puolet vähemmän pestävänä. Ainakin näin lapsellisen näkökulmasta, ihan 5/5.

Jos lapsettomana on parisuhteessa, on suhteen hoitaminenkin helpompaa. Ymmärrän hyvin mitä tarkoittaa kun ”riivitään pieniä hetkiä tai keskusteluja rakkaudesta” näin lapsellisen näkökulmasta. Seksistä ei kannata kamalasti edes puhua, koska mitään puhuttavaa ei ole. Se on valitettavan usein juttu jolle ei ole aikaa, jaksamista tai sit se on hoidettava alta pois. Kaukana on ne ajat kun kellonajallakaan ei ollut mitään väliä. Nyt se olisi siinä ”lapset varmasti nukkuvat” ja ”itse en kuolaa vielä tyynyyni” välissä. Aikaa on noin 1,5 sekunttia.

Ei käy kieltäminen että tuleva neljän päivän venetsian loma tuntuu hyvältä. Joku kaveri sanoi joskus ettei voisi kuvitellakaan lähtevänsä ulkomaille ilman perhettä. Ymmärrän senkin tosi hyvin. En voinut kuvitella minäkään ennen kun uskalsin kokeilla. Vaikka olen 4päivää poissa, olen silti enemmän lasteni luona kun ne perheet joissa mummit ja ukit hoitavat lapsia joka toinen viikonloppu kun vanhemmat on rellestämässä. Olen vähemmän aikaa lapsistani erossa kun ne vanhemmat, joiden lapset on kesällä viikon mummolassa. Tärkeimpänä pointtina.. Lapseni ovat isänsä kanssa, joka on ihan yhtä tärkeä kuin minä.

Lapsiperheenarki on suuria tunteita. Se on vihaa, rakkautta, syyllisyyttä, onnistumista, epävarmuutta, pelkoa ja niin edelleen. Ennen lapsia tuskin tiesin rakkaudesta mitään. En voi väittää tienneeni vielä synnytyssalissakaan, mutta kotona minulla oli jo aavistus siitä mitä äiti voi tuntea lastaan kohtaan.

Se tunne tulee esiin arjessa hyökyaallon lailla. Se tulee yllättäen ja vie kaiken pahan hetkeksi mukaan. Se on sydämen pakahduttava tunne. Se on rakkautta ja ylpeyttä. Se tunne on syyllinen siihen että, alejauheliha, pissan pesemisen lattialta ja tunnin iltaraivarit, on sen arvoista. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö ne raivarit vituttaisi.