Ajatuksia maailmalla

Viimeinen päivä reissussa. Olen junassa matkalla Milanoon tapaamaan vanhoja ystäviä. En ole nähnyt heitä 8-9 vuoteen.

Tällä matkalla minulla on ollut aikaa omille ajatuksille. Välillä on riipivä ikävä kun ajattelen sängyissään tuhisevia lapsia. Välillä taas tunnen helpotusta kun saan kömpiä sänkyyn yksin, ja tiedän ettei kukaan kiipeä viereen.

Olen välillä hymyillyt kadulla kulkevalle koiralle, joka hölmöilyillään muistuttaa meidän koirasta. Välillä olen katsellut hymyissä suin lasten leikkiä ja ajatellut omiani. Olen nähnyt onnellisia pariskuntia, jotka kulkevat käsi kädessä, ja yrittänyt muistella millon viimeksi olen tarttunut S:n käteen. Sanoisin etäisyyden tehneen hyvää. En malta odottaa, että saan huomenna ottaa koko perheen taas syliin. Kinastella pukemisesta ja kirota koiran karvoja.

Se, mikä minut on yllättänyt jopa ikävää enemmän, on omat ajatukseni. Olen jo pitkään ajatellut voivani paremmin. Täällä kuitenkin olen huomannut, että ajattelen edelleen itsestäni kamalia asioita. Olen uupunut omaan seuraani. Olen väsynyt siihen ääneen, joka muistuttaa etten ole tarpeeksi hyvä mihinkään enkä kenellekään.

Eilen itkin hetken. Osittain ikävää ja osittain sitä miten kovasti kaikki muuttuu nyt keväällä. Samalla itkin sitä miten ikävät sanat kerta toisensa jälkeen pääsevät ihon alle. Tahattomat ihmettelyt siitä miksi lähdin tähän reissuun saivat minut kyseenalaistamaan onko reilua olla täällä. Erään läheisen kommentti siitä miten tietyn ikäisenä (iän, jonka olen jo ylittänyt) pitäisi kaikki olla kunnossa koulutuksen ja uran suhteen, sai minut pohtimaan miten epäonnistuneelta näytän toisten silmissä. Ihmiset kyselevät millon valmistun ja minun tekisi mieli vaan sanoa kaikille ettei se kuulu kellekään. Miksi haluaisin juhlia sitä mikä tuntuu epäonnistumista? Ja ilmeisesti myös näyttää siltä.

Onko näillä asioilla oikeasti mitään merkitystä? No ei ole. Ainut millä on merkitys on onnellisuus. Miksi siitä tunteesta on niin helvetin vaikea pitää kiinni? Koska onnea minäkin tunnen, mutta en saa pidettyä siitä kiinni.

Minä olen onnekas. Minulla on mies, joka uhraa paljon aikaa meidän perheen hyvinvoinnin eteen. Hän ymmärtää minun tarpeeni olla välillä muutakin kun äiti. Eilen itkiessäni pahaa mieltäni, hän oli se joka sanoi minun ansainneen tämän matkan. Minulla on kaksi tervettä lasta, ja jokainen vanhempi tietää miten suuri onni se on. Minulla on katto pään päällä, ja se on juuri sellainen kun tahdoin. Ei standardien mukainen omakotitalo maalla, mutta täydellinen koti meille. Miksen voisi tuntea onnellisuutta siitä mitä minulla on? Sen sijaan mieleni suree menetettyä iloa, toivoa, positiivisuutta ja turvaa. Se kyseenalaistaa kaiken hyvän. Etsii syitä varautua katastrofiin.
Aivot on jatkuvasti valmiustilassa. Päivällä ja yöllä. Tajusin senkin täällä. En ole lasten vuoksi väsynyt. Vaikkei minulla ole vuosiin enää ollut hätää öisin, säpsähtelen jatkuvasti hereille. Pelkään.

Täytän tänä vuonna 30. Se on paljon enemmän kun aikoinaan uskoin. Joskus se on paljon enemmän kun olisin jaksanut. En pysty edes ajattelemaan, että saatan olla täällä vielä 50 vuotta. Se saa vatsani kääntymään ympäri.

Tänään olen täällä. Tässä. Matkalla Milanoon tapaamaan vanhoja ystäviä. Hengitän.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *