Kirjoittajan arkistot: pieninaskelin

Venetsia pähkinänkuoressa

Reissun jälkeen arki on palannut uomiinsa. Lapset ovat kiivenneet yöllä viereen nukkumaan. Yleensä siitä saa lähtöpassit omaan sänkyyn, mutta nyt olen heltynyt. Voi rakkaudet kuinka ikävä teitä olikaan.

Venetsia sinäänsä ei tarjonnut uutta koska olinhan käynyt siellä. Karnevaalitkin oli vuosien saatossa hiljentynyt ja kaupallistunut. 9 vuotta sitten kadut oli täynnä upeita pukuja ja maksuttomia musiikkitapahtumia. Nyt pukuja oli vähemmän, osa kaduista suljettiin ja perittiin pääsymaksua tapahtumiin. Lähinnä siis viikonloppuna. Mutta onhan se upea kaupunki. Elämys itsessään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Venetsian karnevaalit on vanha perinne ties monenko sadan vuoden takaa. Aikanaan pukujen ja naamioiden pitäminen pienenti kuilua rikkaiden ja vaikutusvaltaisten, ja köyhien välillä. Pukujen takana titteleillä ei ollut väliä ja niitä pidettiin lähes aina. Se toi kuitenkin mukanaan lieveilmiöinä prostituution ja uhkapelaamisen. Karnevaalit kiellettiin joksikin aikaa, mutta jos en väärin muista, 70 luvulla ne heräteltiin henkiin tälläisenä kahden viikon pituisena ajanjaksona. Pukuja ja naamioita on kaupan kaikkialla.

Turistipaikoista kävin tällä kertaa ainoastaan Palazzo Ducalessa. Viime kerralla vankilakierros ja huokausten silta jäi näkemättä, mutta nyt pääsin viimein sinne. Siellä sai kulkea omaan tahtiin eikä opastettuja kierroksia ollut. Sisäänpääsy oli suolaiset 20euroa. Päädyin vankilaan/sellialueelle aivan yksin ja tyhjät sellit seinäkirjoituksineen meinasi olla kova pala minun mielikuvitukselle. Vuosia sitten pelatut kummituspelit ovat tehneet tehtävänsä. Hah! Ducale on vanha raatihuone ja tuomioistuin. Se on sillä on mm euroopan suurin huone ja esillä on vanhoja haarniskoja ja miekkoja. Mutta pääasiassa se tarjoilee parastaan taiteen ystäville sillä se on seiniä ja kattoja myöten täynnä aivan upeita vanhoja taideteoksia. Tuomioistuimen ja vankilan yhdistää huokaisten silta. Se on saanut nimensä siitä, että elinkautisvangit ja kuolemaan tuomitut ovat kyseiseltä sillalta nähnyt ulkomaailman viimeistä kertaa ja huokaisseet.

Mutta Italialainen ruoka on kyllä maailman parasta. Kävelin usein vähän pääkatujen ulkopuolelle syömään. Ruokailut viineineen maksoi (riippuen viinin määrästä) 12-20 euroon. Kaduilla kulkiessa vastaan tuli ihania katukahviloita ja pitserioita joista pystyi nappaamaan mukaan palan pitsaa (n. 2-3e), kahvin (n1-2e) tai vaikka Vin Bruleen (n 3-4e). Se on ehkä vähän kun meidän glögi punaviinillä höystettynä! Baareista sai juomia myös take awaynä, ja Nutellaa oli tarjolla kaikkialla. Yhtenä aamuna laitoin Nutellaa jopa kahviini. Nam. Hauskaa oli myös huomata, että melko pian aloin muistamaan taas Italian kieltä vaikka siitä ajasta kun asuin siellä on jo tosiaan kohta 10v. Parin päivän jälkeen pystyin esim tilaamaan ravintolassa Italiaksi. Minulla oli vakaa aikomus opiskella vähän etukäteen, mutta kuinkas kävikään.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ihan ilman kommelluksia en selvinnyt. Eksyin toki muutaman kerran. Venetsiassa pikkukatuja riittää eikä kaikkia välttämättä ole kartassa. Mutta Venetsiassa ei voi oikeasti eksyä sillä se on lopulta pieni paikka ja opasteita on kaikkialla. Mutta aina kun eksyin, löysin jotain uutta. Olin yksin liikkeellä eikä minulla ollut aikatauluja joten mikäpäs siinä kävellessä ja uusia maisemia ihaillessa. Viimeisenä yönä kun lähdin lentokentälle, vesibusseihin ei ollut muuta kuin automaattilipunmyynti. En löytänyt mistään tietoa minkä lipun tarvitsen, joten nappasin jonkin lipun. Uskoa voit, ettei se käynyt siihen porttia avaavaan automaattiin. Koska vesibussi teki lähtöä jo, menin aidan ali kyytiin. Toivoin että mahdollinen lipuntarkastaja antaisi armoa kun hän näkisi minun edes yrittäneen saada lipun. Eläessäni en ole pummilla matkustanut mutta nyt tavallaan tein senkin. Jäin pois Piazzale Romalla, josta juuri nousi lipuntarkastaja kyytiin. Aikamoinen tuuri!

Venetsia tunnetaan rakkauden kaupunkina ja tokihan siellä oli jonkin verran pariskuntia. Itse en toki ollut rakkauslomalla, joten ihan en saanut kiinni miksi sitä pidetään niin romanttisena, etenkään päiväsaikaan. Illan tullen ja katujen pimentyessä aloin kuitenkin vähän ymmärtää. Venetsia tarjoilee parastaan kun pimeä saapuu. Kuvittele itsesi rakkaimman kanssa illan hämärtyessä lämmitetylle terassille veden äärelle hyvän ruuan ja viinin äärelle kun ympärillä kuuluu hiljainen musiikki ja italialainen puhe. Tai ravintolan parvekkeelle toiseen kerrokseen parvekkeelle puolisosi kanssa prosecco kädessä, josta katselette korkealta kauniisti valaistua pieniä katuja ja gondoleja lipumassa veden äärellä. Gondolireissutkin on varmasti romanttisia, jos lompakko kestää n. 80 euron loven.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Joku paikallinen hotellinpitäjä kertoi, että Venetsiassa on turistisesonki vasta alkamassa. Googletin reissuni yhtä pitkänä uusilla päivämäärillä keväämmälle ja samaan hotelliin missä yövyin nyt. Hinta oli 600e kalliimpi kun mitä maksoin nyt!! Eli todellekin se on vasta alkamassa. Voin kuitenkin kuvitella, että keväinen Venetsia on upea.

Ajatuksia maailmalla

Viimeinen päivä reissussa. Olen junassa matkalla Milanoon tapaamaan vanhoja ystäviä. En ole nähnyt heitä 8-9 vuoteen.

Tällä matkalla minulla on ollut aikaa omille ajatuksille. Välillä on riipivä ikävä kun ajattelen sängyissään tuhisevia lapsia. Välillä taas tunnen helpotusta kun saan kömpiä sänkyyn yksin, ja tiedän ettei kukaan kiipeä viereen.

Olen välillä hymyillyt kadulla kulkevalle koiralle, joka hölmöilyillään muistuttaa meidän koirasta. Välillä olen katsellut hymyissä suin lasten leikkiä ja ajatellut omiani. Olen nähnyt onnellisia pariskuntia, jotka kulkevat käsi kädessä, ja yrittänyt muistella millon viimeksi olen tarttunut S:n käteen. Sanoisin etäisyyden tehneen hyvää. En malta odottaa, että saan huomenna ottaa koko perheen taas syliin. Kinastella pukemisesta ja kirota koiran karvoja.

Se, mikä minut on yllättänyt jopa ikävää enemmän, on omat ajatukseni. Olen jo pitkään ajatellut voivani paremmin. Täällä kuitenkin olen huomannut, että ajattelen edelleen itsestäni kamalia asioita. Olen uupunut omaan seuraani. Olen väsynyt siihen ääneen, joka muistuttaa etten ole tarpeeksi hyvä mihinkään enkä kenellekään.

Eilen itkin hetken. Osittain ikävää ja osittain sitä miten kovasti kaikki muuttuu nyt keväällä. Samalla itkin sitä miten ikävät sanat kerta toisensa jälkeen pääsevät ihon alle. Tahattomat ihmettelyt siitä miksi lähdin tähän reissuun saivat minut kyseenalaistamaan onko reilua olla täällä. Erään läheisen kommentti siitä miten tietyn ikäisenä (iän, jonka olen jo ylittänyt) pitäisi kaikki olla kunnossa koulutuksen ja uran suhteen, sai minut pohtimaan miten epäonnistuneelta näytän toisten silmissä. Ihmiset kyselevät millon valmistun ja minun tekisi mieli vaan sanoa kaikille ettei se kuulu kellekään. Miksi haluaisin juhlia sitä mikä tuntuu epäonnistumista? Ja ilmeisesti myös näyttää siltä.

Onko näillä asioilla oikeasti mitään merkitystä? No ei ole. Ainut millä on merkitys on onnellisuus. Miksi siitä tunteesta on niin helvetin vaikea pitää kiinni? Koska onnea minäkin tunnen, mutta en saa pidettyä siitä kiinni.

Minä olen onnekas. Minulla on mies, joka uhraa paljon aikaa meidän perheen hyvinvoinnin eteen. Hän ymmärtää minun tarpeeni olla välillä muutakin kun äiti. Eilen itkiessäni pahaa mieltäni, hän oli se joka sanoi minun ansainneen tämän matkan. Minulla on kaksi tervettä lasta, ja jokainen vanhempi tietää miten suuri onni se on. Minulla on katto pään päällä, ja se on juuri sellainen kun tahdoin. Ei standardien mukainen omakotitalo maalla, mutta täydellinen koti meille. Miksen voisi tuntea onnellisuutta siitä mitä minulla on? Sen sijaan mieleni suree menetettyä iloa, toivoa, positiivisuutta ja turvaa. Se kyseenalaistaa kaiken hyvän. Etsii syitä varautua katastrofiin.
Aivot on jatkuvasti valmiustilassa. Päivällä ja yöllä. Tajusin senkin täällä. En ole lasten vuoksi väsynyt. Vaikkei minulla ole vuosiin enää ollut hätää öisin, säpsähtelen jatkuvasti hereille. Pelkään.

Täytän tänä vuonna 30. Se on paljon enemmän kun aikoinaan uskoin. Joskus se on paljon enemmän kun olisin jaksanut. En pysty edes ajattelemaan, että saatan olla täällä vielä 50 vuotta. Se saa vatsani kääntymään ympäri.

Tänään olen täällä. Tässä. Matkalla Milanoon tapaamaan vanhoja ystäviä. Hengitän.

Ehkäisy

Olen parin päivän aikana käynyt keskustelua ystävien kanssa ehkäisystä. Toisilla on vauva toiveissa, ja ehkäisyn käyttö on vaihtunut ovulaatio-oireiden metsästykseen. Toisilla on pohdinnassa ehkäisy vauvan jälkeen. Ja entäs minä? I’m good. Vai olenko? 😃

Minulla (vai meillä?) on käytössä Mirena-merkkinen hormonikierrukka. Aiemmat kokemukseni hormonaalisesta ehkäisystä on ollut huonot. Toiset aiheuttivat rajua migreeniä, toisista tuli rajuja mielialavaihteluita ja toiset ehkäisivät todella hyvin sillä seksi maistui yhtä hyvin kuin sahanpurut. Tai itse asiassa haluan kuitenkin sen verran korjata, että minä yhdistin nämä oireet ehkäisyyn.

Mirena asennettiin huhtikuussa 2016. Satumme asumaan sellaisessa kaupungissa jossa hormonikierrukan voi käydä laittamassa ilmaiseksi lääketieteenopiskelijalla. En ollut innoissani maksamassa kierrukan hintaa, joka tietääkseni pyörii yli sadassa eurossa, kun aiemmat kokemukset oli huonot. Onneksi tälläinen opetusklinikkasysteemi oli mahdollinen. En voi väittää etteikö olisi jännittänyt kun ekakertalainen alkaa laiteilla välineitä valmiiksi, mutta opiskelijana tiedän ettei sitä ikinä opi jos ei saa kokeilla! Tiesin myös etukäteen, että hänellä on kokenut opettaja apunaan.

Mirenan laiton jälkeen runsasta vuotoa tuli noin viikon-kahden ajan. Sitten se hiljelleen hiipui. Pientä tiputteluvuotoa tuli parin kuukauden ajan, mutta pikkuhousunsuoja riitti pitimään vuodon kurissa. Vuoto ei häirinnyt millään tavalla. Sitten onkin ollut yhtä juhlaa. Vuosipäivän tienolla tuli ensimmäiset, ja tähän mennessä ainoat, kuukautiset.

Viimeisestä synnytyksestä on nyt kulunut kaksi vuotta. Kierrukan laitosta taas on kulunut vuosi ja 9 kuukautta. Viimeisen parin kuukauden aikana olen huomannut erilaista oireilua, joka viittaisi ovulaatioon. Säästän teidät tällä erää yksityiskohtaiselta kuvailulta…. Koska ällöä. Tämän kuukauden ovulaatio-oireet olivat niin selkeät ja voimakkaat, että aloin epäillä mahtaakohan koko kierrukka enää toimia. Noh, se jää varmaan nähtäväksi. Kierrukan teho on noin 99,8%. Jos tuo 0,2prosentin nakki napsahtaa niin ei kai se auta kun alkaa valmistautua. Hah.

Noh epäilykseni kierrukkaa kohtaan olivat niin vahvat viime päivien ajan, että piti ihan kirjautua terveysporttiin tutkailemaan asiaa. Samalla muistuttelin itselleni että kierrukka ei tosiaan estä ovulaatiota vaan mm tekee kohdunolosuhteet sellaiseksi ettei munasolu pääse kiinnittymään. Mutta! Meidän elämäntilanteessa vauva numero 3 olisi katastrofi, koska niin monia muutoksia on tulossa muutenkin. Koska vauva on tässä elämäntilanteessa niin ei toivottu, se saa epäilemään raskaaksi tuloa ihan vaan mieheni katsoo minua. Kyllä naisen mieli on kummallinen…

Tiedän, että jokainen lapsi on lahja eikä lapsia tehdä vaan niitä saadaanI. Itse ajattelen, että ehkäisyn tavoitteena avioliitossa on tuoda tietynlaista vapautta aikuisten välisiin kohtaamisiin kun ei tarvitse huolehtia raskaaksi tulosta joka känteessä. Onneksi nykymaailmassa on tämä pieni valinnan mahdollisuus. Sanoinkin tuossa ystävälle, että ennen lapsia olisin varmasti luottanut sokeasti mihin tahansa ehkäisyyn, mutta nyt kun tietää mitä tuleman pitää, sitä on jopa ylivarovainen.

Kierrukka on toiminut hyvin tähän saakka, ja taas päntättyäni faktoja ja lukuja, uskon että toimii jatkossakin. Ei tarvita enää kun ripaus luottamusta ja vähän keijupölyä.

Joulunakin ajatuksissa

Minulla on ollut tapana tehdä jouluruokia yli oman tarpeen, ja aivan tarkoituksella. Yleensä teen sen rutiinilla sen suuremmin ajattelematta. Tänä jouluna oli toisin.

Ylimääräiset jouluruuat laitan äidin mukana veljelleni. Veljelle, joka kerran oli. Nyt tuon ihmisen äänessä on jotakin tuttua, mutta muuten en tunne häntä enää. Olen itkenyt ja surrut. Olen halunnut auttaa. Siskoni on itkenyt vielä enemmän. Auttanut vieläkin enemmän. Ikävöi eniten. Silti kukaan ei onnistunut kannattelemaan veljeäni. Veljeni on lämmin muisto ja viiltävä suru. Hän on olemassa, mutta ei kuitenkaan.

Olen tehnyt surutyötä veljeni vuoksi ja onnistunut siinä melko hyvin. Ymmärrän nyt etten voi saada niitä aikoja takaisin. Tiedän että jonakin päivänä saan puhelun joka särkee sydämeni mutta tuo mukanaan myös lohtua. Tänä jouluna tehdessäni hänelle jouluruokia tunsin suurta ikävää. Ajattelin kuinka joulu on hänelle vain päivä muiden joukossa. Kylmä ja synkkä. Ajattelin kuinka hän on tänäänkin yksin. Mietin että satuttaako lähettämäni ruuat häntä. Muistuttavatko ne häntä siitä kuinka yksin hän on. Minun perheeni leikki ja nahistelivat ympärilläni, mutta hetken tunsin sen yksinäisyyden olevan läsnä. Minä olen onnekas sillä sain palata ajatuksistani tähän hetkeen lämpimään kotiin läheisteni luo.

Olen pahoillani sinun puolestasi. Tiedäthän sen?

Joulu lapsiperheessä

Terapeutti kysyi viime käynnillä mitä ajattelen joulusta. En mitään oikeastaan. En muista onnellisia joulua, mutta en muista kyllä suurta draamaakaan vaikka ainekset toki siihen on ollut. Muistan muutaman joululahja onnistumisen ja muutaman pettymyksen. Normaaleja muistoja?

Aikuisuuden jouluista päällimmäisenä muistan joulun kun Kuutti syntyi. Se joulu oli jotenkin käänteentekevä. Se joulu opetti että joulu voi olla rauhoittumisen aikaa. Kuutti syntyi 20päivä ja kotiuduimme 22päivä. Oltiin vaan vauvakuplassamme johon vain harvat pääsivät ensimmäisiin viikkoihin. Aattona nukuttiin päiväunia, tehtiin ruuat ja tehtiin se mitä jaksettiin. Kukaan ei myöskään odottanut meiltä mitään eikä stressistä ollut tietoakaan. Siihen tähdätään tänäkin vuonna.

Tänä vuonna ajateltiin käydä katsomassa hevoskulkuetta, kenties pulkkailla, syödään, nukutaan päiväunet ja illalla käy joulupukki. Loppuillan lapset varmaan ihastelevat uusia leluja, ja minä juon lasin viiniä.

Olen pohtinut paljon miten saisin lapsilleni muiston onnellisesta joulusta. Olen tullut siihen tulokseen ettei heidän onni ole siitä kiinni onko kaapit siistit, joten perussiivousta lukuunottamatta meillä ei joulusiivousta tehdä. Kinkun, lohen ja porkkanalaatikon lisäksi meidän ruokapöydästä löytyy peruna-jauhelihasoselaatikko eli jotain minkä syömisestä ei tarvitse lasten kanssa tarvitse vääntää. En itsekään ole suuri jouluruokien ystävä, joten ymmärrän miksi lapsetkaan ei järin intoile niistä.

Meillä on ollut myös (oman pienen perheen) perinteenä että lapset saavat avata lahjan tai kaksi heti aamulla, jotta pukin odottelu ei tunnu niin loputtoman pitkältä. Aamun paketeista löytyy aina tekemistä esim lelu tai peli. Pukki on yleensä käynyt jo heti klo 15, myös tämän odottelun kamaluuden vuoksi, mutta tänä vuonna pukki ehtii meille vasta klo 17 jälkeen. Ehkäpä avaamme kahdet lahjat… Joulussa on myös parasta se, että se on juhlapyhistä ainoa, jolloin järjestelyt meidän perheessä jakautuu tasan. Mies valmistaa kalat ja lihat, minä hoidan rehut (kuten puolisoni laatikkoja ja salaatteja kutsuu..)

Vinkkini lapsiperheen onnistuneeseen jouluun siis ovat: Unohtakaa liian tiukat perinteet jotka ovat kulkeneet suvussa vuosia, ja luokaa omia. Unohtakaa sotkuiset kaapit, ne odottavat kyllä. Tehkää perinteisten jouluruokien rinnalle jotain mistä lapset oikeasti pitävät niin joulurauha säilyy myös nirsoilevan lapsen kanssa joulupöydässä. Sopikaa aikuisten kesken jo tänään minkä asian kukakin hoitaa huomenna niin huomenna ei tarvitse kiristellä hampaita epätasaisesti kasaantuneista hommista. Antakaa lasten avata jo aamulla yksi mieluinen paketti niin he puuhaavat sen parissa kun aikuiset valmistelevat esim joulupöytää. Olkaa läsnä, älkää vain keittiössä. Nostakaa jalat ylös, ottakaa lapset kainaloon ja kertokaa kuinka ylpeä olette heistä. Kehukaa siitä missä he ovat juuri tänään onnistuneet sillä vaikka lelut menevät ulos muodista, kauniit sanat jäävät muistoihin.

Hyvää joulua!

Äitiys on paskaa?

Sini Ariel tuumasi, että äitiys on paskaa. Jonkun kyselyn tuloksista selvisi, ettei suomalaisia kiinnosta alejauhelihan metsästys prismasta eli lapsiperheen arki. Onko vanhemmuus ja äitiys paskaa? Noh. Ainakin meidän ”opetellaan kuivaksi” elämänvaiheessa monenlaiset eritteet ovat tulleet tutuksi.

Jos somea on uskominen, lapsiperheenarki on merkkivaatteita, täydellisiä piparkakkutaloja ja joulukuusia. Se on täydellisesti aseteltuja sisustuselementtejä, ja parhaimmat saavat lapsetkin aseteltua kuvaan patsaan lailla. Joskus joku kertoo miten maito on kaatunut lattialle, mutta sekään ei haittaa, koska rakkaus lapsiin pesee lattiatkin.

Minä rakastan lapsiani suurimman osan ajasta. Mutta esim eilen, puolisoni sai viestin töihin, jossa kerroin vihaavani meidän rakkauden hedelmiä. Enkä edes valehdellut. Siivottuani lattialta kulhollisen jugurttia, yhdet pissat ja tapeltuani tunnin nukkumaanmenosta molempien kanssa, selviteltyäni heidän riitoja pitkin iltaa, olin aika varma että vihaan lapsiani. Lapsiperheenarki on suuria tunteita niin hyvässä kuin pahassakin. Ja se on ok.

Kukaan ei kai väittänyt että arki lapsiperheessä olisi helppoa. Pakko myöntää, että on sitä tullut joskus pohdittua ”tämänkin ajan olisin voinut matkustella”. Olisinko silloin onnellisempi? Tuskin, koska mieleni ja sydämeni kaipaisivat lapsia. Ajatus lapsiperheenarjesta kummittelisi takaraivossa. Muistan sen jo ajalta ennen kumppaniani. Mutta uskonko, että joku on onnellisempi ilman lapsia? Ehdottomasti, jos lapsettomuus on oma valinta.

Pitkät viikonloppuaamut, spontaanisti aamuyön tunteihin venyneet pikkujoulut, vuosilomasuunnitelmat vain itseä varten. Palkka menee vain omiin tarpeisiin, pyykkiäkin olisi ainakin puolet vähemmän pestävänä. Ainakin näin lapsellisen näkökulmasta, ihan 5/5.

Jos lapsettomana on parisuhteessa, on suhteen hoitaminenkin helpompaa. Ymmärrän hyvin mitä tarkoittaa kun ”riivitään pieniä hetkiä tai keskusteluja rakkaudesta” näin lapsellisen näkökulmasta. Seksistä ei kannata kamalasti edes puhua, koska mitään puhuttavaa ei ole. Se on valitettavan usein juttu jolle ei ole aikaa, jaksamista tai sit se on hoidettava alta pois. Kaukana on ne ajat kun kellonajallakaan ei ollut mitään väliä. Nyt se olisi siinä ”lapset varmasti nukkuvat” ja ”itse en kuolaa vielä tyynyyni” välissä. Aikaa on noin 1,5 sekunttia.

Ei käy kieltäminen että tuleva neljän päivän venetsian loma tuntuu hyvältä. Joku kaveri sanoi joskus ettei voisi kuvitellakaan lähtevänsä ulkomaille ilman perhettä. Ymmärrän senkin tosi hyvin. En voinut kuvitella minäkään ennen kun uskalsin kokeilla. Vaikka olen 4päivää poissa, olen silti enemmän lasteni luona kun ne perheet joissa mummit ja ukit hoitavat lapsia joka toinen viikonloppu kun vanhemmat on rellestämässä. Olen vähemmän aikaa lapsistani erossa kun ne vanhemmat, joiden lapset on kesällä viikon mummolassa. Tärkeimpänä pointtina.. Lapseni ovat isänsä kanssa, joka on ihan yhtä tärkeä kuin minä.

Lapsiperheenarki on suuria tunteita. Se on vihaa, rakkautta, syyllisyyttä, onnistumista, epävarmuutta, pelkoa ja niin edelleen. Ennen lapsia tuskin tiesin rakkaudesta mitään. En voi väittää tienneeni vielä synnytyssalissakaan, mutta kotona minulla oli jo aavistus siitä mitä äiti voi tuntea lastaan kohtaan.

Se tunne tulee esiin arjessa hyökyaallon lailla. Se tulee yllättäen ja vie kaiken pahan hetkeksi mukaan. Se on sydämen pakahduttava tunne. Se on rakkautta ja ylpeyttä. Se tunne on syyllinen siihen että, alejauheliha, pissan pesemisen lattialta ja tunnin iltaraivarit, on sen arvoista. Se ei kuitenkaan tarkoita etteikö ne raivarit vituttaisi.

Isänpäivä

Huomenna on isänpäivä. Siihen liittyy paljon ajatuksia, tunteita ja jotain sisään patoutunutta.

Minulla oli kerran isä. Kuvissa olen nähnyt hänet. Hänellä oli ruskea tukka, mutta muuta en juuri muista. En muista miltä hän tuoksuu. Kenties tupakalta, koska olen nähnyt kuvissa tuhkakupin. En muista miltä hän kuulosti tai tuntui. Oliko hänellä sänki joka kutitti kun hän halasi, vai halasiko hän ollenkaan? Meidän yhteinen aika päättyi niin kovin pian.

Kaikista vaikeimpina aikoina minä olin vihainen isälle, joka minut itsekkäästi tänne jätti, ja hylkäsi. Välillä sisällä kuohui viha, ja välillä hajosin surusta. Aikaa on kulunut 25 vuotta ja silti sisälläni kuohuu toisinaan. Niin tänäänkin.

Muistan hämärästi sen päivän kun kotimme lankapuhelin soi. Keskeytin leikin ja menin vastaamaan. Puhelimen päässä naisihminen kysyi saisiko hän äidin puhelimeen. Menin takaisin leikkimään. Leikin silloin little people hahmoilla. Heillä oli vihreä liukumäki.. Äiti tuli jonkin ajan kuluttua olohuoneeseen. Normaalista poikkeavaa tilanteessa oli että äiti pyysi minut syliin istumaan. Sitten hän kertoi että isi on kuollut eikä tule enää koskaan takaisin.

Sitten minä en enää muista muuta. En muista itkinkö. En muista leikinkö vielä.

Hautajaisiin minulle luvattiin sydämenmuotoinen seppele. Kun kävimme sen hakemassa, minusta se ei näyttänyt sydämeltä. Olin vihainen. Muuta en muista.

Sillä ei ole väliä itkinkö silloin. Olen itkenyt monesti sen jälkeen. Aina tärkeinä päivänä olen toivonut että isä voisi nähdä minut. Huonoina hetkinä olen toivonut että isä halaisi pahan olon pois. Mitä olisinkaan voinut sinulta oppia? Mitä olisimmekaan tehneet yhdessä? Olisinko kokonaisempi jos olisit kulkenut rinnallani? Osaisinko nauttia isänpäivästä jos olisin saanut viettää kanssasi sellaista?

Joku päätti toisin. Hyvää isänpäivää sinne pilvenreunalle ♡

Honeymoonvaihe jatkuu

Kävin tosiaan joku aika sitten tutustumassa meitä lähimpänä olevaan kuntosaliin. Muutamat aiemmat kuntosaliyritelmät ei ole alun jälkeen toimineet minun kohdalla. Ruokavaliossa ei ole tapahtunut muutoksia joten olo on ollut väsynyt eikä tule lähdettyä. Nyt puhti on erilainen kun ruokavaliokin on muuttunut. Mieli on virkeä ja virtaa riittää.

Kuntosalilla minut otti vastaan aivan ihana asiakasneuvoja. Hän esitteli salin, saunat, ryhmäliikuntatilat kuten asiaan kuuluu. Hän kertoi vähän itsestäänkin. Tapaaminen oli rento ja mukava. Kun päädyttiin juttelemaan sopimuksesta, uskaltauduin sanomaan että mua pelottaa sitoutua pariksi vuodeksi tähän hommaan. Kerroin aiemmasta masennusjaksosta ja siitä että pelkään sen vielä palautuvan. Pelkään, että maksan tyhjästä.

Tää tyyppi, kenet eka kerran tapasin, kuunteli sujuvasti ja ymmärsi, ja tsemppasi. Näin hänen ilmeestään, että hän yllättyi kertomastani. Silti hän suhtautui asiaan hienosti. Monet ystävätkään eivät osaa ottaa asiaa tuolla tavoin.

Käytiin sopimus läpi ja poistuin onnellisena kuntosalijäsenyyden omistajana kotiin. Olin ylpeä itsestäni kun uskalsin olla rehellinen, ja siitä että lähdin tähän kaikkeen mukaan. Kukaanhan ei voi luvata etten vielä kamppailisi masennuksen kanssa tai että tää honeymoonvaihe kestää. Olen hyvilläni tässä hetkessä.

Kukapa olisi uskonut esim vuosi sittenettä näin käy. En ainakaan minä.

Nyt on hyvä. Monellakin tapaa!

Oodi nettivalmennukselle

Minä päätin jokunen kuukausi sitten lähteä mukaan nettivalmennukseen. Ajatuksena oli saada lisää liikuntaa ja tasata ruokarytmiä. Haaveena oli että keskivartalo kiinteytyy siinä sivussa. Pohdin mikä ois oma juttu ja mistä sen löytäisin. Päädyin valitsemaan Fitfarmin Fitmama valmennuksen, koska huokea hinta ja kotitreenit sopi parhaiten meidän arkeen.

Vähän minua ärsytti kun piti odottaa sen alkamista. Malttamattomana, kaikki heti mulle, tyyppinä parin kuukauden odotus tuntui ikuisuudelta. Nyt jälkikäteen luulen, että niin oli parasta. Ehdin psyykata itseäni tulevaan koitokseen. Yritin jopa ihan tosissani syödä maitorahkaa, mutta ei. Ei uppoa edes valmennuksen aikana.

Valmennuksen aloitus ei tietenkään ollut ”ihan helppo homma”. Onhan se iso elämänmuutos kun mittailet ruokien painoja, ja kuljet joka paikkaan sen lapun kanssa että muistat kaupassa millaista jauhelihaa, ja kuinka paljon. Aikaisemmin treenittömään arkeen piti löytää kolonen treenille. Eka viikko kulki hitaasti. Treenien suoritus oli pitkälti mielialasta kiinni.

Nyt on kulunut kolme viikkoa. Ekan viikon epävarmuus ja moodista kiinni olevat treenit on jäänyt taakse. Ruoka-aineet ja määrät tulee takaraivosta. Ollaan siirrytty honeymoon vaiheeseen. Senttejä on lähtenyt reisistä ja vatsalta. Treenit onnistuu koko ajan paremmin. Ulkoista muutosta on kehossa tapahtunut mutta kyllä tuo sisäinen klikki on isompi asia.

Olen energinen ja haluan treenata. Haluan löytää sille aikaa ja pidän suunnitelmista kiinni. Haluan syödä suunnitelman mukaan vaikka se välillä tarkoittaakin kahden ruuan tekemistä, nirso kun olen. Olen taas hyväntuulinen ja aikaansaava. Olen jopa parempi äiti lapsille kun en ole jatkuvasti äreä. En olisi koskaan uskonut että nettivalmennus on tie parempaan arkeen.

Toki itse työ on itselläni. Mutta on helppoa noudattaa ruokavaliota kun joku on ottanut selvää asioista minun puolesta. On ihana treenata kun voin tehdä kuten videolla neuvotaan. Olenkin varmaan alkuun aivan hukassa kun treenikaverini videolta ei olekaan enää käytössä. Apua.

Olen tosi onnellinen että lähdin tähän mukaan. Se huokea summa oli ehdottomasti joka sentin arvoinen sijoitus. Kävin myös tutustumassa lähimmällä kuntosalilla ja kokemus oli 6/5! Siitä seuraavassa postauksessa. 😊

Hyvä flow

Jokunen viikko on mennyt hyvällä flowlla eteenpäin. Olen jaksanut aamulla herätä ja viipottanut eteenpäin kokonaisen päivän. Olen aamulla kammennut bussiin. Nähnyt jännittyneiden koululaisten tiukat ilmeet kun he pohtivat millä pysäkillä vanhemmat oli käskenyt jäädä pois. Nähnyt kun teinitytöt kikatelevat poikajuttuja, ottavat selfieitä ja ovat niin 100% elossa. On ollut voimaannuttavaa nähdä mitä ympärillä tapahtuu, mutta samalla on ollut vaikeampi nähdä lähelle.

Minua lukuunottamatta koko muu perhe on sairastanut viikon. Olen ollut niin omissa maailmoissani ja nauttinut bussimatkoista, että olen ollut helpottunut kun minun ei ole tarvinnut huolehtia kipeistä ja kiukkuisista lapsista. Perjantaina töiden jälkeen lähdimme viemään Kuuttia lääkäriin ja siinä odotushuoneessa istuessani mietin etten muista enää kuinka paljon Kuutti painaa. Sitten aloin miettiä. Koska tämä tauti oikein alkoikaan? Oliko se viime viikolla? Toissa viikolla? Koska hän olikaan viimeksi päiväkodissa?

Kolme viikkoa olen ollut ”ei kotiäitinä” ja tuntuu etten muista enää mitä täällä kotona oikein tapahtuu. Eilen laitoin Kuutin pitkästä aikaa yöunille ja ihmettelin että kuinka se niin helposti nukahti. Muistin sitten miehen puhuneen jotain asiasta. Kenties hän oli opettanut uudet rutiinit? No mitä ikinä hän on tehnytkin, se toimi.

Aika kamalan ihanaa huomata ettei mua tarvita ihan kaikkeen. Silti tämä, että olet 50% läsnä kotona ja 50% läsnä työharjoittelussa, saa tuntemaan riittämättömyyttä. Joku paikka on koko ajan rempallaan.

Mä olen ajatellut kotiäitiyttäkin joskus, mutta me tulemme olemaan aina keskituloisia niin se on asia mihin meillä ei ole pidemmän päälle varaa. Ja on myönnettävä, että kyllä tämä harjoittelu on pistänyt miettimään tulevaa eläkettäkin. Pakko on turvata oma selusta työtä tekemällä, jotta lasten ei tarvitse huolehtia minusta kun olen vanha. Tottakai tahdon lapsien käyvän luonani, mutta haluan heidän elävän omaa elämää täysillä.

Tämän alun kankeuden jälkeen kaikki varmasti loksahtaa paikoilleen kunhan kaikki meistä tottuu uuteen rytmiin. Arki on hyvää vaikka kovin erilaista.