Aihearkisto: Yleinen

Häähumussa

Olemme mieheni kanssa olleet pian 5-vuotta naimisissa. Naimisiinmeno ei itselleni ollut mikään suuri asia, mutta koska Nuppu oli jo matkalla maailmaan kun naimisiin menosta alkoi tulla ajankohtaista, se tuntui oikealta ratkaisulta. Tarjoamme lapselle sen oppikirjan mukaisen perheen.

Hääpäivä oli tietenkin stressava. Kampaus epäonnistui, meikkikään ei ollut mitä oli suunniteltu, mekkoa parsittiin vielä edellisenä yönä, hääauto oli pettymys ja melkein myöhästyimme kirkosta. Vihkimisen jälkeen kuskimme lähti ajamaan kirkon pihasta hautausmaata kohti eikä tielle, kuten piti. Vahvaluontoinen anoppi vasten tahtoani järjesti kättelyn eikä laskenut vieraita sisään juhlatilaan kuvausten ajaksi. Häävieraista iso osa oli sellaisia ketä en ole tavannut ennen enkä häiden jälkeen. Oli outoa olla omissa häissä niin etten tiedä ketä siellä oli. Taivuin sulhasen ja anopin tahtoon tässä asiassa. Tässä vain muutama esimerkki miksi hääpäivä ei tuntunut maailman ihanimmalta päivältä.

Paikka sen sijaan oli mitä kaunein ja ruoka erinomaisen hyvää. Myös loppuilta dj:n säestämänä oli erinomainen, jokseen kostea. Mielestäni tänä kuuluu asiaan kun sulhanen oli 20 ja morsian 24. Meidän ystävät tekivät juhlat kun vaan virallisuuksista päästiin.

Miksi tämä päivä on pyörinyt mielessä? Meillä on hääpäivä muutaman viikon kuluttua. Sen lisäksi lauantaina olin ystävän mukana hääpukuja sovittelemassa ja sunnuntaina kävin meidän hääpaikalla vierailulla muissa asioissa. Kun katselin ystävän sovittelevan hääpukuja ja löytävän ”sen puvun”, oli vaikea olla tunteilematta. Se hymy morsiamen kasvoilla. Se onnellisuus. Sitten muistin että se jäi kokematta. En vain tuntenut mitään. Nyt, nähdessäni ystävän onnen, minäkin itkin. Itkin kun sain olla osa sitä hetkeä. Sain edes nähdä miltä onnellisuus näyttää.

Hääpaikka on edelleen kaunis, mutta muuttunut kovin. Pieni järvikylä on muuttunut isoksi hyvinvointikeskukseksi. Enää en ehkä näkisi meneväni siellä naimisiin koska sen intiimiys viehätti valitessa hääpaikkaa. Eipä sillä, eihän minun tarvitsekaan! Voin nauttia siellä kylpylästä ja suppailusta. Etenkin jälkimmäinen vei minut kyllä mukanaan!

Häät. Tuo monen elämän onnellisin päivä. Onkohan se todella näin? Kuinka moni uskaltaa myöntää ettei se suhteessa sulhaseen muuttanut mitään? Vai koenko minä tämänkin asian jotenkin väärin? Ystäväni kyseli vinkkejä ja neuvoja hääpäivän suhteen, ja ehkä neuvoista tärkein oli että ”älä taivu kenenkään tahtoon ulkopuolisen tahtoon sillä ne on sinun ja sulhasen häät”.

Häissä on taikaa ja odotuksia. Suuren juhlan tuntua. Se tuntuu lopulliselta, hyvällä tavalla. Todellisuudessa avioliitto ei muuta mitään eikä se takaa lopullisuutta. Arki koittaa parisuhteeseen olitte naimisissa tai ette. Juhlat loppuvat. Skumppa ĺoppuu. Pahimmassa tapauksessa hellät sanatkin loppuvat. Juridisesti avioliitto on toki aina siellä, kunnes toisin määrätään. Joskus mietin että tuoko avioliitto jopa liikaa turvaa toisille joten on helpompi kokea rajoja? On helppo ajatella että toinen on kuitenkin tuossa. En tiedä. Tässä me ollaan. Häiden katastrofaalisuus on hyvin kuvastanut meidän avioliittoa sillä ylä- ja alamäkiä on riittänyt.

Unelmakartta puoleksi vuodeksi eteenpäin

Olen huomannut että minun tilanteessani auttaa kun kalenterissa on jotain mitä odottaa. Hyvänä ja energisenä päivänä pyrin hoitamaan järjestelyjä, koska huonona päivänä en saa niitä tehtyä. Siksi joku asia voi suunnitteluista huolimatta jäädä tekemättä. Energiat tulevat ja menevät oman mielensä mukaan, joten niitä on hyödynnettävä.

Yleensä mietin asioita hyvin lyhyelle ajalle, koska edelleen ajatus kokonaisesta vuodesta tuntuu liian pitkältä. -”En helvetissä ole täällä vuoden päästä”. Nyt olen kuitenkin tehnyt poikkeuksen ja miettinyt jopa puoli vuotta etukäteen. Sillä täällä minä olen, puolen vuoden kuluttuakin.

Ensimmäistä kohtaa lähden toteuttamaan parin viikon päästä. Menen ilmajooga tunnille. Pääsin kokeilemaan ilmajoogaa ystävän polttareissa reilu vuosi sitten. Pelkäsin sitä kuollakseni, mutta yllätyksekseni huomasin olevani pitkästä aikaa elossa kun roikuin pää alaspäin liinassa. ”Minä pystyin! Minä uskalsin!”.

Seuraava toteutuva kohta on Nosh-kutsut. On äärimmäisen vaikeaa kutsua ihmisiä tapahtuman merkeissä kylään koska tunne, etten ole sen arvoinen että ihmiset tulisivat, jyskyttää takaraivossa. Tämän asian kanssa en ole aivan sinut vieläkään… Mutta minä yritän. Nähtäväksi jää tuleeko tästä kokemus joka työntää minut vain kauemmaksi ihmisistä vai kenties murtaa muuria, jonka masennusaikana olen ympärilleni rakentanut.

Haaveilen myös ihanasta piknikistä, ja reissusta joko Kolille tai Järvisydämeen. Mutta näiden toteuttamiseen en ole löytänyt voimia.

Tärkein kohta kaikista.. Mies kutsuu tätä minun eat, pray, love reissuksi. Tammi-helmikuun vaihteessa lähden YK-SIN venetsiaan. Olen haaveillut Venetsian karnevaaleista monta monta monta (!) vuotta. Kun Nizzan reissulla eräs kaveriporukka viereistä pöydästä kertoi olevansa Venetsiasta, tuli fiilis että se oli merkki. Nyt jos koskaan tämä on toteutettava.

En voi kieltää etteikö jännittäisi nousta koneeseen pitkästä aikaa ihan yksin. Nuorempana ei paljon jännittänyt, mutta nyt jännittää isosti. Mutta minä teen tämän. Syön päivät pitkät Italialaista jäätelöä, juon ihanaa viiniä ja haastan itseäni kuulemaan omat ajatukseni. Otan mukaan hyvän kirjan ja lasken irti ”minun on pakko” ajatuksesta. Matka on jo varattu, joten en voi jänistää enää.

Lasten kanssa haaveilen mukavista hetkistä arjessa kuten riidattomista ruokailuhetkistä ja rennoista leikkihetkistä. Haluan halata heitä useammin ja sanoa muutaman kerran vähemmän ettei äiti nyt jaksa.

Mistä sinä unelmoit?

Vauvauutisia. Vaan ei omia.

Kolme ystäväperhettä odottaa vauvaa ja heidän lasketut ajat on muutaman kuukauden sisällä toisistaan. Talvella on tulossa varsinainen vauvabuumi! Mites mun vauvakuume? Se tunne, että kyllä meille yksi vielä tulee jos vaan sellainen meille suodaan? Mistä nämä ajatukset nyt tulevat?

Juuri nyt en usko, että meidän perheessä nähdään vauvaa numero 3. Tosin kolmenkympinkriisi on jo oven takana, että eihän sitä koskaan tiedä. Nyt kuitenkin tuntuu, että meidän perhe on tässä.

Monikaan ”uudempi” ihminen elämässäni ei tiedä, että ennen avioliittoa mieheni kanssa, minulla on ollut myös kaksi pidempää suhdetta naisten kanssa. En ole koskaan ollut yleisesti kiinnostunut naisista vaan olen ihastunut tasan näihin kahteen ihmiseen. Sukupuolella ei ole ollut silloin merkitystä. Tämä ei sinäällään ole ollut mikään suuri salaisuus sillä ehdin aikanaan tulla ”kaapista ulos” perheelleni ja seurustelimme julkisesti aina. Aviomiehenikin on tiennyt tästä aivan ensipäivistä.

Yksi näistä odottajista on entinen tyttöystäväni. Hän odottaa vauvaa oman tyttöystävänsä kanssa. Olen vilpittömästi aina ollut onnellinen heidän puolesta ja sen vuoksi varmasti olemmekin voineet olla ystäviä. Tällä ihmisellä on hyvin spesiaalipaikka sydämessäni, sellainen etten tiennyt sellaista olevankaan. Kenenkään muun entisen kohdalla en tunne tälläistä onnea kun heillä menee hyvin, tai hätää jos jokin on pielessä. Kenellekään muulle minun ei tee mieli soittaa kun koen jotain suurta. Hän osallistui jopa tyttöystävänsä kanssa meidän häihin. Se rakkaus, mikä kerran oli, on vaan muuttanut muotoaan.

Tämän naisparin vauvauutinen oli odotettu ja ihana. Juttelimme puhelimessa ja uutisen kuultuani itkin onnesta. Kolme pitkää vuotta ja viimein heidän unelmasta tulee totta. Samalla sisälläni kuitenkin vähän muljahti.

Erosimme aikanaan, koska minä halusin muuttaa helsinkiin ja hän lappiin. Minä halusin perheen ja hän ei. Ei sillä että niihin aikoihin naisparin klinikalla käynti olisi mitenkään mahdollista ollutkaan. Tein silloin kipeän ratkaisun ja laskin hänet menemään. En osannut kuvitella eläväni ilman lapsia..

Ajan kuluessa hän muutti helsinkiin ja minä pyörähdin lapissa. Minulle lapin reissusta ei jäänyt käteen kun pari yhden illan juttuja, jotka mielelläni unohdan. Hän sen sijaan, yhden sammakon jälkeen, löysi tämän tyttöystävän, jonka kanssa hän rakensi talon ja nyt perustaa perheen.

Se, mikä sisälläni muljahti, oli tunne luopumisesta. Se sama tunne, kun vuosia sitten päätin, luopua siitä puolesta itsessäni jotta voin saada perheen. Hetken mietin miten asiat olisi mennyt jos silloin vuosia sitten tiennyt maailman vielä muuttuvan. En kuitenkaan haikaile menneitä vaikka hetken ajatukseni kulkivat menneisyydessä. Uutiset kuultuani kerroin ne läheisimmille sukulaisilleni ja kuulin heidän äänestään vilpitöntä onnea. Äitini, joka tunnetaan monesta muttei tunteilusta, sanoi kyynelehtineensä uutiset kuultuaan. Niin spesiaalityyppi on kyseessä.

Luojan kiitos asiat ovat edenneet niin että tämä oli heille mahdollista. He, jos ketkä, ansaitsevat tämän vauvan. Jos saisin yhden toiveen, toivoisin kaiken sujuvan hyvin heille.

Kotiinpaluu fiiliksiä

Katselen bussin ikkunasta ulos. Siellä näkyy tummia pilviä, ja sadepisarat juoksee ikkunanpinnalla. Äsken bussi teki äkkijarrutuksen, koska tielle juoksi hirvi.

Niin, Suomessa taas.

Oltiin 4 päivää Nizzassa siskontytön kanssa. Itse paikka ei ehkä tarjonnut uutta, mutta loma teki hyvää. Olin jo unohtanut miltä tuntuu pulahtaa mereen. Miltä tuntuu herätä ilman herätyskelloa, valvoa pitkään ja huolehtia vain itsestään. Parasta reissussa oli kuitenkin tunne, joka kulki mukanani tänne sateen keskelle.

”Mun täytyy elää vähän useammin”.

Vaikka on aivan ihanaa palata kotiin lasten luo, pelkään kuinka arki imee minut takaisin sen syövereihin ja vie tämän tunteen. Enkä todellakaan tarkoita, että lapset tekisivät niin, vaan arki. Pyykit, tiskit ja aikataulut. Odotukset, paineet ja suoritukset. Olen saanut maistaa arkea jo tässä bussissa istuessa sillä ajauduimme jo riitaan miehen kanssa. Sama vanha aihe, sama vanha kaava, sama vanha kiukku.

Keskieurooppalaisissa on parasta kuinka he istuvat alas drinkkeinensä ja ovat siinä hetkessä. Juttelevat ja naureskelevat kuin ei arjen huolia olisikaan. Mutta me suomalaiset olemme monessa asiassa kaavoihin kangistuneita ja vähän tiukkapipoja. En sano, että se olisi ainoastaan huono asia. Näiden päivien jälkeen arvostan mm liikennesääntöjä, mutta pienen palan sitä rentoa kulttuuria minä ottaisin mielelläni purkkiin mukaan tänne suomeen.

Peruin jo yhden menon huomiselta ja aion vieä huomisen juosta arkea karkuun. Huomisen mä nautin tästä tunteesta ja jaan sen lasten kanssa. Sen jälkeen vasta lasken arjen ihon alle ja kangistun kaavoihin. Niihin tuttuihin ja turvallisiin rutiineihin.

Tyhjää

Minulla oli tänään jutteluaika, kuten arkisesti aina sanon. Tänään me monen mutkan kautta päädyttiin puhumaan tyhjyydestä. Tyhjyydestä joka asuu sisälläni. Se on hälytysmerkki, mutta myös turvasatama. Se on paikka jonne en halua, mutta siellä tunnen myös helpotusta.

Pari vuotta sitten löysin sen paikan, tai tulin tietoiseksi siitä. Monta isoa, uuvuttavaa ja erittäin negatiivista, ehkä jollain tapaa myös traumaattista, tapahtumaa oli käynyt. Seuraavana päivänä piti skarpata sillä oli esikoisen syntymäpäivät. Kävin aamulla ennen juhlia katsomassa sisarustani joka oli yrittänyt riistää henkensä jälleen kerran. Sen jälkeen palasin kotiin juhlimaan. Uupuneena, henkisesti lyötynä, todella raskaana ja aivan hajalla.

Kun synttärit olivat ohi, puoliso kysyi minne olin hävinnyt. Hän ihmetteli miksi olen niin rauhallinen. Miten olin selvinnyt ja jaksanut kaiken. Syntymäpäivien jälkeen jossain vaiheessa sain kuulla ystävältä että olen ollut etäinen ja syntymäpäivillä he olivat jääneet ulkopuolella, aivan kun heitä ei olisi edes kutsuttukaan. Omassa mielessäni olin yrittänyt, mutta ilmeisesti tyhjyys oli vienyt minut jo mukanaan.

Syntymäpäivien jälkeen tajusin että minulla on edelleen se paikka jossa en tunne. Ihan kun olisin itseni ulkopuolella. Sen paikan ansiosta minä olen täällä vielä. Sen paikan ansiosta olen selvinnyt monesta. Se paikka on olemassa, ja sillä on tarkoituksensa. Minä en kuitenkaan voi hallita sitä vaan se hallitsee minua. Se imaisee minut mukaansa, vie muistoja ja aiheuttaa käyttäytymistä, jota en voi hallita kuten haluaisin. Ulkopuolisille vaikutan tunteettomalta, kylmältä ja välinpitämättömältä. Kenties vihaiselta ja hyökkäävältä? Tosiasia on että välitän liikaa enkä osaa hallita sitä. Sisälle sattuu niin ettei mieli voi käsitellä sitä. En hyökkää vaan yritän suojella itseäni.

Tyhjyydestä voi nousta, mutta sen mukaan voi myös vajota toivottomuuteen. Useinmiten minulle käy niin, koska en osaa hallita sitä vielä. Sillon jopa kuolema ajatuksena tuntuu lohduttavalta. Tuntuu kuin kuolemasta voisi löytää helpotuksen, kenties onnen? Silloin ei jaksa edetä edes tunti kerrallaan vaan on ajatella selviävänsä seuraavasta minuutista. Ei jaksa nähdä ympärillään ketään. Ei jaksa hengittää. Kaikki on tyhjää.

Äiti karkaa ulkomaille

Nyt se on vihdoin varattu. Tämä äiti karkaa ulkomaille ilman lapsia neljäksi päiväksi kesäkuussa! Matkaseurakin on niin priimaa ettei paremmasta väliä.

Kun minä sinä kesäkuisena keskiviikko aamuna lähden junalla kohti helsinkiä, jätän koko sotkun taakseni. Esikoisen ikuisen uhman, kuopuksen ruokailukatastrofit ja koirankarvat. Toki realistinen oletan jälkimmäisiä löytyvän matkalaukusta yli tarpeen.. Ikävä tulee perhettä, mutta samalla olen innoissani. Muutaman päivän ajan minä olen minä enkä vaan kotiverkkari-hätäponnari-kulahtanut äiti. Saan käydä pissillä ilman että joku on siellä vessassa mukana eikä suihkussa käyntiajat ole sidonnaisia kenenkään nukkumaanmenoajoista. Uijui!

Enhän minä olisi äiti enkä mikään jos minua ei vähän jännittäisi miten perheellä sujuu sillä aikaa. Olen aika varma että meillä syödään sillä aikaa jokunen valmisruoka, pyykkikori ratkeaa liitoksistaan ja lapsilla on päällään mitä oudompia vaateyhdistelmiä. Mutta so what? Tekee hyvää niin perheen isälle kun lapsillekin nähdä ettei asiat tapahdu täällä kotona aivan itsestään. Luulempa että mieskin osaa arvostaa minua taas reissun jälkeen muutaman päivän.

Kuutti minua luonnollisesti jännittää eniten koska hän on silloin 1,5v. Toisaalta lohtua antaa että monet tuttavat joutuneet tekemään pidempiä reissuja lasten ollessa pienempiä. Kuutilla on isi koko ajan läsnä ja isi kelpaa kaikkeen aivan yhtä hienosti.

Lentokone, ranta, hyvä ruoka, viini ja shoppailu. Täältä tullaan!

Tai noh… Muutetaan nyt ensin.

Kun lapsi sairastaa

Tiesittekö, että vatsatauti voi olla opettavaista? Kuutti oli kovassa vatsataudissa viikon ja hän on oppi sanomaan sen aikana kakka. Jihuu…

Koska tosiaan tälläinen vatsataudin mahdollisuus on itsekullakin tässä perheessä, vietämme viikonloppua neljän seinän sisällä. Terveenä oleva Nuppu kiipeili viikon seinille kun ei päässyt purkamaan energiaa ulos. Sehän tarkoittaa yleensä sitä että jossain kohtaa iskee megakiukku. Olen saattanut sanoa aiemminkin että tää lapsiperhearki on joskus yks työmaa. Sata koneellista pyykkiä, sata likaista vaippaa, ruokaa kaikkialla ja siivoamista ja siivoamista… Sinkkivoidetta, bepanthenia ja käsien pesua. Väsymystä.

Vaikka olenkin pian sairaanhoitaja ja haluaisin päästä töihin lasten pariin, on oman lapsen sairastelu (vaikka vain vatsatauti) aina vaikeaa. Tunteet voittaa ammatillisuuden. Me olemme onnekas perhe kun pieniä allergioita, flunssia, vatsatauteja ja yhtä murtunutta kättä lukuunottamatta meidän lapset on ollut terveitä. Esikoisen syntymän jälkeen hänen sykkeensä oli huono ja hänet vietiin tarkkailuun. Muistan, että vielä 1-vuotis neuvolassa kysyin asiasta ”eihän minun tarvitse olla huolissaan”. Ei, ei tarvinnut.

Sairaalamaailmassa lasten parissa työskennellessä tehdään työtä myös vanhempien kanssa. Harjoittelussa ollessa huomasin miten tärkeää on kysyä välillä mitä vanhemmille kuuluu. Monet kerrat, kun lapsi nukkui tai oli muuten poissa vanhemman läheltä, kuulumisia kysyttäessä vanhemmilla tuli itku. Vanhemmat tsemppaavat niin kovasti lastensa edessä, että eivät muista huolehtia itsestään. Vanhemman vaisto ja suojeluvietti on vahva. Uskomattoman vahva.

Minulla on myös. Joskus aivan rasittavuuteen asti. Olen Nupun olemassa olo aikana tsemppaamaan kovasti itseäni. Minun on vaikea siirtää vastuuta lapsistani muille koska pelkään. Tuntuu aivan hurjalta ettei aikaakaan kun Nuppu lähtee koulutielle eikä sinne minua mukaan oteta.

Mutta kuinka onnekas olenkaan, kun saan huolehtia tulevasta kouluun lähdöstä. Kuinka onnekas ollenkaan kun meillä jyllää ”vain” vatsatauti. Kuinka onnekas olenkaan kun tuolla yhdessä makuuhuoneessa tuhisee kaksi tervettä ja kultaista lasta.

Hyvä minä?

Viime kirjoituksesta on hurahtanut jo hetki. Aika on vaan kadonnut jonnekin. Kerrankin mukavien juttujen parissa! Tukiäitiasiat on lähteneet etenemään ja olen tästä tosi fiiliksissä. Ensimmäinen tukikontakti antoi mielettömän hienoa palautetta, ja se tietenkin potkii eteenpäin.

Opinnäytetyökin etenee, lapset touhuilee päivät pitkät, muuttopäivä on varmistunut ja päivät on kirkkaampia. Valo virkistää. Tiedän ettei mieleni möröt ole mihinkään kadonneet, ne vain uinuvat hetken. Aion nauttia siitä vielä kun voin.

Hyvät hetket luovat uskoa vaikeiden aikojen keskellä. Vaikea uskoa että vielä aivan hetki sitten mielessäni mietin että voisin kuolla. En halunnut itseäni vahingoittaa vaan lähinnä toivoin että jotain tapahtuisi. Ettei minun tarvitsisi aamulla herätä. Tuntui että kaikkien olisi parempi ilman minua, lastenkin. Nyt tunnen toisin.

Katsoin eräänä päivänä esikoisen vauvavideoita ja yhteen videoon olin minäkin eksynyt. Mietin siinä hetkessä miksi minä olen kaikki vuodet vihannut itseäni. Miksi olen ollut niin armoton. Sillä videolla näin kauniit hiukset, hoikan ja huolitellun olemuksen vaikkakin olin yöhousuissa. Kun katson nyt peiliin, vihaan edelleen ja olemukseni on mielestäni vanhempi, kulahtanut, mitä todellisuudessa olen. Mutta mietin, jos näkisin tästä hetkessä videon 4vuoden päästä näyttäisinkö samalta? Väsyneeltä ja kulahtaneelta? Vihaisinko itseäni samalla tavalla?

Oli menossa hyvä tai huono kausi, viha itseäni kohtaan on aina sama. Joku rikkoi minut. Joku vei minulta hyvän pois aivan liian aikaisin. Haluaisin kerran kokea sen miltä tuntuu olla kaunis ja hyvä, haluaisin kelvata sellaisena kun olen. Ajattelin aina hääpäivän olevan se päivä, mutta ei se ollut..

Ehkä jonain päivänä minä olen hyvä.

Lapsen ajatuksia

Esikoinen täyttää kesällä viisi vuotta. En ymmärrä kuinka hänen syntymästä on jo niin pitkä aika, mutta kalenteri väittää minulle ajan kuluneen.

Ennen omia lapsia ajattelin että noin 2-5vuotiaiden lapsien arki on selviytymistä ruokapöydästä, pukemisesta ja tylsistä kauppareissuista. Ajattelin, että ensin on vauva, sitten uhma ja sitten mennäänkin kouluun. Nyt, kun olen katsonut oman lapsen kasvua, olen huomannut sen olevan paljon muutakin.

Nuppu oli noin kaksi ja puoli vuotta kun hän ensimmäisen kerran hoksasi ihmetellä missä minun isäni on. Koska hän on kuollut 24 vuotta sitten, jouduimme käymään jo silloin ensimmäisen keskustelun kuolemasta. Nuppu oli noin kolme vuotias kun hän ekaa kertaa ihmetteli kun ystäväni otti vauvan rinnalleen. Kerroin, ja asiaan palattiin vielä monta kertaa. Nuppu on ihmetellyt miksi taivas on joskus värikäs, miten tähdet pysyvät taivaalla, missä hänen tulevat lapset ovat nyt. Ollaan pohdittu joulupukin olemassa oloa, vesilätäköiden syntymistä ja vastaantulevien ihmisten nimiä. Joskus Nuppu on niin vakuuttuneesti puhunut että hänellä on isosisko, että olen pohtinut tietääkö hän keskenmenosta joka oli ennen häntä. Ei tiedä, mutta niin vakuuttava hän oli. Joku aika sitten tein facebookissa ”kysy lapseltasi vastaus” tyyppisen kierto viestin ja siinä hän pohti, että äidin kanssa yhteistä on sisällä oleva virtsarakko.

Meillä asui noin puolen vuoden ajan lohikäärme, joka söi meidän kanssa, leikki meidän kanssa ja hänetkin piti laittaa autossa turvavöihin. Hiekkalaatikossa on ollut kauppa, leipomo ja Arendel (millon hiekasta, millon lumesta). Olemme keskustelleet lääkärileikkien ohessa mistä pissa tulee ja mitä sydän tekee.

Kieltämättä kysymys ”missä minun lapseni ovat kun he ei ole vielä minun mahassa” sai minut jopa hieman hämilleen. En koe että olisin valmis vielä käymään tätä keskustelua. Mutta niin se vaan pieni mieli janoaa tietoa ja vastauksia, samalla kun mieleen pulpahtaa uusia kysymyksiä. Noh, mitä minä vastasin tähän vauva kysymykseen? Häkellyin sen verran etten osannut sanoa mitään ensiksi. Lopulta kysyin, että onko tytöllä itsellä jotain ajatusta. Ja voi miten kaunis se ajatus oli ”Ne on vielä enkelipölyssä”.

Ollappa vielä leikki-ikäinen! Maailma on niin ihmeellinen, vauvat on enkelipölyssä ja kuollessa ihmiset menevät taivaaseen. Laastari parantaa ja jos ei, lääkärit osaa korjata mitä vain. ”Minä osaan, minä pystyn, minä olen kaunis” niin kertoo oma sisäinenpuhe. Ei ole kysymystä mitä ei voisi kysyä tai ajatusta mitä jakaa. Joskus suututtaa kun niin kovasti haluttaisiin jo vähän irtaantua vanhemmista, mutta ei liikaa kuitenkaan. Supersankarin joskus vaikea uskoa, että kiipeilyteline onkin liian korkea.

On olemassa ”ajatuksia”, ja sitten ajatuksia. Lapset voittavat meidät aikuiset tässä 8-0.

Rikki revittynä

Tähän saakka minua on hoidettu masennuspotilaana ja viime vuoden lopulla pyysin päästä lisätutkimuksiin.

Tällä hetkellä oirekuvassa masentunutta tai alakuloista mielialaa päivittäin, mielenkiinnon puutetta, unettomuutta, levottomuutta, väsymystä, arvottomuuden ja syyllisyyden tunteita sekä kuoleman ajattelua. Lähinnä toivoo että kärsimys päättyisi.

Olin jo vuoden verran pohtinut voisiko minulla olla kaksisuuntainen mielialahäiriö sillä elämän varrella on noin viisi masennusjaksoa ja noin kolme ”ylivirittynyttä” kautta.

Oireita kuvatessa sanoo olleensa ylivirittyneessä tilassa (huomioi traumatausta). Nuorempana tehnyt isoja päätöksiä hetken mielijohteesta. Tunnistaa että ajatukset käyvät ylikierroksilla, unen tarve vähenee, vaikea nukahtaa ajatusten vilkkauden vuoksi ja kuvailee, että on vaikea olla paikoillaan.

Tässä yhdessä testissä täytyivätkin vakavan masennuksen kriteerit sekä hypomania jakson kriteerit. Lääkärini ei kuitenkaan ole vakuuttunut että sairastaisin bipoa. Masennus ja hypomania voivat selittyä myös traumataustalla. Testissä myös post-traumaattisen stressihäiriön kriteerit täyttyivät, ja tämä lisättiin masennuksen rinnalle.

Potilas kertonut terapiassa traumaattisesta taustastaan lapsuuteen liittyen. Tulee esiin pitkäkestoista altistusta psyykkiselle ja fyysiselle väkivallalle, ja hyväksikäytölle.

Kuvaillessani persoonallisuutta täyttyivät estyneen, depressiivisen ja epävakaan persoonallisuuden kriteerit.

Vetäytyvä, ei luota, hankala, vetäytynyt ystävyyssuhteista, välttelee kanssakäymistä, uskoo ettei ole yhtä kiinnostava ja viehättävä kuin muut, onneton, apea, riittämätön, arvoton, ollut itsensä vahingoittamista, äkillisiä mielialanvaihteluja, tyhjyyden tunnetta.

Siinä olen minä. Muutamassa lauseessa. Paljaana. Rikki revittynä. Niin rehellisenä, että sattuu. Toisille sanoja sanojen perässä, mutta minulle niin paljon enemmän. Minulle nuo asiat joinain päivinä kaikki mitä olen. Onneksi on niitä toisiakin päiviä. Niiden päivien ansiosta minä olen vielä täällä.